Serenade (1937)

Willi Forstin tuotantoa on usein kuvattu kepeäksi, mutta Serenade (1937) on hyvä osoitus siitä, että elokuvien tyylit vaihtelivat tosiasiassa paljonkin. Vain hieman aiemmin Forst oli ohjannut modernin komedian Allotria (1936) ja draaman Taiteilijaverta (Burgtheater, 1936). Serenade alkaa melodraamana mutta saa loppua kohti kauhuelokuvallisia piireitä. Aikalaisia tämä tyylin vaihdos varmasti myös yllätti. Suomessa Elokuva-aitta kirjoitti Serenadesta vuoden 1938 viimeisessä numerossa, ja vaikka arvostelijan mukaan ”Willy Forstin elokuvissa on aina charmia ja tunnelmaa”, loppua kohti elokuva saa ”hieman liian sensaatiomaisen leiman”. Hämmästyttävää elokuvassa on, että 40 ensimmäisen minuutin jälkeen se alkaa muistuttaa erehdyttävästi Alfred Hitchcockin Rebekkaa (Rebecca, 1940), vaikka Daphne du Maurierin romaani on vasta vuodelta 1938. Serenade puolestaan perustuu Theodor Stormin 1870-luvulla julkaisemaan novelliin, mutta elokuvaa varten kirjallista lähtökohtaa on voimakkaasti muokattu. Esimerkiksi lopun tulipaloa ei Stormin novellissa käsittääkseni ole lainkaan. Olisiko Daphne du Maurier sattunut näkemään Serenaden ja ammentanut siitä inspiraatiota?

Tarina alkaa müncheniläisessä konserttisalissa, jossa Ferdinand Lohnerin (Igo Sym) johtama jousikvartetti esittää elokuvan nimikkokappaletta, serenadia. Ensimmäisessä rivissä on tyhjä tuoli, jonka selitys paljastuu myöhemmin. Lohnerin puoliso on kuollut, ja hänellä oli tapana istua eturivissä. Yleisön joukossa on nuori Irene (Hilde Krahl), jonka innostus Lohnerin musiikkia kohtaan tuntuu valuvan yli äyräittensä. Ennen pitkää Ferdinand kosii Ireneä ja vie tämän maalle kotitaloonsa, jossa Heinz-poika (Klaus Detlef Sierck ) ja anoppi odottavat. Nyt elokuva saa hitchcockmaisen käänteen: kuolleen vaimon vaatteet ovat paikoillaan kaapissa ja anoppi tekee kaikkensa antaakseen nuoresta vaimosta negatiivisen kuvan. Irene ajautuu kuilun partaalle, ottaa unilääkettä, mutta juuri samana yönä salama sytyttää kartanon palamaan. Irene virkoaa, pelastaa Heinzin ja tietyllä tavalla lunastaa äitiytensä. Hitchcockin Rebekka tulee mieleen kartanosta, jonka seinää komistaa kuolleen vaimon monumentaalinen maalaus.

Forstin aiempiin elokuviin nähden Serenade on konservatiivinen: jos Allotria oli sukupuolisuhteiden jatkuvaa uudelleen neuvottelua, nyt kaikki kääntyy päälaelleen. Irene on lupaava taiteilija, joka puhuu naisen itsenäisyyden puolesta, mutta eipä aikaakaan, kun hän maalaa vain palvomansa miehen kuvia. Kaikki viittaa myös siihen, että hän lopettaa uransa mentyään naimiin Ferdinandin kanssa. Kruununa on lopetus, joka palaa alkuun, mutta tyhjässä tuolissa istuukin nyt Irene samannäköiseen valkoiseen pukuun pukeutuneena kuin edesmenneellä vaimolla oli kartanon maalauksessa.

Serenadessa on piirteitä, jotka saavat epäilemään menestyksen laskelmoinnin nousseen tärkeimmälle sijalle. Musiikillinen aihe tuo mieleen Gustaf Molanderin Intermezzon (1936). Aivan yllättäen elokuvassa on myös uimakohtaus, jonka aikana kamera piipahtaa pinnan alapuolella. Kohtaus tuo mieleen Gustav Machatýn Hurmion (Ekstase, 1933), jonka maailmanmenestyksen siivellä elokuva on ehkä halunnut ratsastaa.

Heinz-pojan roolissa nähdään Klaus Detlef Sierck (1925–1944), jonka isä Detlef Sierck tuli myöhemmin tunnetuksi Hollywoodissa nimellä Douglas Sirk. Poika jäi Saksaan, kun Sirk pakeni Italian kautta Yhdysvaltoihin vuonna 1937, eivätkä he enää kohdanneet. Klaus Detlef Sierck esiintyi kahdessatoista pitkässä näytelmäelokuvassa, joista viimeinen oli Veit Harlanin Suuri kuningas (Der grosse König, 1942). Klaus Detlef Sierck kaatui itärintamalla Ukrainassa 6. maaliskuuta 1944, vain 18-vuotiaana.