Shanghain pikajuna (1932)

Josef von Sternbergin ohjaama ja Jules Furthmanin käsikirjoittama Shanghain pikajuna (Shanghai Express, 1932) on 30-luvun alun Hollywood-klassikoita ja Sternbergin tärkeimpiä ohjauksia. Elokuvan alku tekee, kuten Sternbergin aiemmissakin teoksissa, vaikutuksen: ohjaaja on todella osannut käyttää uutta teknologiaa, ääntä. Elokuvan alussa pikajuna on lähdössä Pekingistä kohti Shanghaita, ja aseman häly muodostaa mieleenpainuvan ääniympäristön. Sitä hallitsee veturin kellon kalkatus, joka kulkee läpi elokuvan, sillä Kiinan sisällissodan takia junamatka etenee katkonaisesti ja veturi joutuu vähän väliä antamaan merkkejä matkustajilleen. Äänimaisemaa rakentaa myös gramofoni, jonka musiikkia junamatkan aikana kuunnellaan.

Yhteiskunnallisen kaaoksen keskellä junamatka kuvaa matkustajiensa sieluntilaa, levottomuutta, johon tyytymättömys menneisyyteen ja epätietoisuus tulevaisuudesta on johtanut. Junaan nousee mystinen Shanghai Lily (Marlene Dietrich) kiinalaisen ystävättärensä Hui  Fein (Anna May Wong) kanssa, ja samalle matkalle ilmaantuu myös Lilyn entinen rakastettu kapteeni Donald 'Doc' Harvey (Clive Brook). Elokuvan kiinnostaviin sivuhahmoihin lukeutuu ranskalainen eversti Lenard (Emile Chautard), joka liikkuu univormussa vaikka on menettänyt asemansa, ja onneton huumekauppias Eric Baum (Gustav von Seyffertitz), jonka matka loppuu lyhyeen. Epävarmuus kuitenkin asettuu, kun juna saapuu perille, myös rakastavaisten kohdalla. Tulevaisuus voi olla avoin, jos vain jaksaa uskoa. Pastori Carmichael (Lawrence Grant) toteaa eräässä repliikissään: ”Love without faith, like religion without faith, doesn't amount to very much.”  Lopussa Doc löytää uskon ja samalla rakkauden.

Lee Garmesin ja James Wong Howen kuvaus on sävykästä, valokuvauksellista, ja juuri tästä elokuvasta monet legendaariset Dietrich-stillit ovat peräisin.