Rautaesirippu (1948)

Darryl F. Zanuckin tuottama ja William A. Wellmanin ohjaama The Iron Curtain (1948) ei ole tiettävästi saanut Suomen ensi-iltaa, ymmärrettävistä syistä, eikä sillä ole virallista suomenkielistä nimeä, mutta Rautaesiripusta on kyse. Elokuvan alku on varsinainen täräys siinä mielessä, että valkokankaan täyttää Twentieth-Century Foxin logo, mutta tutun fanfaarin sijasta kuullaan Dmitri Šostakovitšin viidennen sinfonian viimeisen osan hurja aloitus. Onkohan tämä klassisen Hollywood-elokuvan rajuin alkumusiikkivalinta? Alfred Newman koosti musiiin neljän neuvostosäveltäjän musiikista: Šostakovitšin lisäksi kuullaan Aram Hatšaturjanin, Nikolai Miaskovskin ja Sergei Prokofjevin säveliä. Itse asiassa kaikki neljä säveltäjää allekirjoittivat protestin, jossa he syyttivät Twentieth-Century Foxia musiikkinsa väärinkäytöstä, vaikkakaan säveltäjät eivät todennäköisesti pystyneet näkemään, millainen lopputulos oli.

Kylmän sodan elokuvallisten kuvausten joukossa Rautaesirippu on kiinnostava: se noudattelee 40-luvun lopun Hollywoodin puolidokumentaarista tyyliä, varsinkin elokuvan alussa, mutta nyt ei enää muistella natsivakoojien soluttautumista Yhdysvaltain kamaralle vaan rakennetaan kuvaa idän ja lännen välisestä ristiriidasta, joka kyti jo sodan aikana, vaikka Yhdysvallat ja Neuvostoliitto virallisesti olivatkin samalla puolella. Puolidokumentaarista tyyliä vahvistaa se, että elokuvan käsikirjoitus pohjautuu kanadalaisen oikeustapauksen pöytäkirjoihin ja että ulkokuvaukset tehtiin aidoilla paikoillta Ottawassa. Tarina alkaa vuonna 1943, kun venäläinen Igor Gouzenko (Dana Andrews) saapuu Neuvostoliiton Kanadan-lähestystöön ja saa käytännössä ryhtyä vakojaaksi. Neuvostoliitto on onnistunut kääntämään kanadalaiset kommunistit omiksi kätyreikseen, ja lonkerot tuntuvat ulottuvan joka suuntaan. Lopulta myös Gouzenkon puoliso Anna (Gene Tierney) saapuu maahan, ja heille syntyy lapsi.

Tuskin missään elokuvassa olen nähnyt yhtä paljon Stalinin kuvia: niitä on joka huoneen seinässä. Yhtäkkiä katsoja havaitsee, että Igorin ja Annan kodissa seinällä onkin pienokaisen potretti. Tämä on käännekohta. Pian Igor ja Anna päättävät jäädä Kanadaan ja tehdä kaikkensa vakoojaringin paljastamiseksi. Sota ehtii päättyä, eivätkä viranmaiset sen paremminkin kuin lehdistökään tahdo ottaa vakavasti venäläisen loikkarin aikomuksia.

Rautaesirippu on häikäilemätöntä propagandaa, mutta se on todella taitavasti tehty. Sisätiloihin on luotu ahtauden vaikutelmaa: henkilöiden ja kameran välissä tahtoo aina olla jotakin tiellä. Ehkä tällä tyylillä on ollut tarkoitus synnyttää samanaikaisesti sekä arkisuuden että salamyhkäisyyden vaikutelma. Pöytälamppuja tuntuu interiööreissä olevan paljon, ja valo tulee usein uhkaavasti alaviistosta.

Hämmästyttäviä kohtauksia elokuvasta löytyy, kuten tilanne, jossa Yhdysvallat on räjäyttänyt atomipomminsa, ja neuvostoliittolaiset vakoojat haikailevat kateellisina kaunista sienipilveä. Kohtauksen hämmentävyys on siinä, että se oikeastaan kuvaa Hollywoodin tekijöiden ylpeyttä atomipommin kaltaisesta saavutuksesta. Kiinnostava on myös keittiökohtaus, jossa venäläinen perheenisä näytetään esiliina yllään, ja jo seuraavassa kohtauksessa Igor iloitsee poikalapsen puolesta, sillä miehellä on paremmat menestymisen mahdollisuudet neuvostoyhteiskunnassa.