12. heinäkuuta 2009

Mansikkapaikka (1957)

Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957) kuuluu niihin elokuviin, joita voi katsoa yhä uudelleen. Pääroolia, professori Isak Borgia esittää mykkäkauden merkittävä ruotsalaisohjaaja Victor Sjöström. Borg on ikääntynyt lääketieteilijä, joka on lähdössä Lundiin kunniatohtoriksi vihittäväksi. Tilinteon tunnelma on alusta lähtien kouriintuntuva, kun Borg kertoo toistuvasta painajaisestaan: hän kävelee tuntemattomassa kaupunginosassa, kadut ovat autiot, kellojen viisarit ovat kadonneet ja arkku putoaa ohi kulkevasta ruumisvaunusta. Borg päättää lähteä Lundiin omin voimin autolla: vaikkei Mansikkapaikkaa voikaan kutsua road movieksi, matka merkitsee henkistä muutosta. Matka Lundiin on Borgille kurkistus menneisyyteen, omiin tunteisiin tai oikeastaan siihen tunteettomuuteen, jonka vallassa hän on elämänsä viettänyt. Miniä Marianne (Ingrid Thulin) lähtee matkaseuraksi, ja vanhan kesäpaikan tuntumasta mukaan tarttuu myös ryhmä nuoria. Borgia eivät nuorten keskustelut Jumalan olemassaolosta tunnu kiinnostavan: hänen huolensa ei lopulta ole tulevaisuus, ajan päättyminen, vaan menneisyys, sovinnon löytäminen. Vaikka Mansikkapaikan alku enteilee pessimismiä, elokuva herättää toivoa siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä muuttua, jättää muistijälkiä itsestään tuleville polville.

Mansikkapaikka vilisee loistavia roolisuorituksia. Sjöströmin ohella huomio kiinnittyy Jullan Kindahliin, joka esittää Borgin asuinkumppania, palvelijatar Agdaa. Matkalla Lundiin Borgin seurue joutuu onnettomuuteen, kun tunnekuohujen vallassa taisteleva aviopari tulee vastaan väärällä puolella tietä. Gunnel Broströmin ja Gunnar Sjöbergin esittämä pariskunta on kuin muistutus siitä, millaiseksi rakkaus ei saisi muuttua.

Ei kommentteja: