Kahdeskymmenes vuosisata (1934)

Howard Hawksin Twentieth Century (1934) ja Frank Capran Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934) tunnetaan varhaisina screwball-komedioina: niillä on kummallakin maine lajin ensimmäisenä. Sensuurikoodisto astui Hollywoodissa voimaan, ja samalla tavat uvata seksuaalisuutta muuttuivat. May Westin kaltaisten eksplisiittisten vihjailijoiden aika oli väistämättä ohi, kun komediat siirtyivät käyttämään kiertoilmauksia. Maineestaan huolimatta Hawksin Twentieth Century on suhteellisen heikosti tunnettu. Hiljattain siitä ilmestyi Yhdysvalloissa dvd vain englannin- ja japaninkielisin tekstein varustettuna. Itse olen nähnyt siitä tekstittämättömän videokopion 1980-luvulla, ja sähäkkää dialogia oli melkein mahdotonta seurata. Twentieth Century on kahden näyttelijän, John Barrymoren ja Carole Lombardin suvereenia näytöstä. Barrymore ei häikäile käyttää mykkäelokuvakaudella kertynyttä kokemustaan, liioittelevia eleitään, sillä komediaan ne sopivat erinomaisesti. Carole Lombard on huomattavasti hienovaraisempi, mutta hänen suorituksestaan kasvaa tasavertainen kilpakumppani kaksituntisen taistelun tuloksena.

Aloituskohtaus tapahtuu teatterin lavalla. Teatterimies Oscar Jaffe (John Barrymore) on ohjaamassa näytelmää The Heart of Kentucky ja on vastikään värvännyt uuden tragediennen, jonka hän on ristinyt Lily Garlandiksi (Carole Lombard). Ensimmäinen ohjaustilanne on piinallinen: Jaffe kiusaa näyttelijöitään yöhön asti eikä tunne armoa. Lily nöyrtyy, sillä hän haluaa näyttelijäksi. Pitkän punnerruksen tuloksena syntyy kassamagneetti - ja uuden tähti syttyy Broadwaylle.

Kiduttavan alkun jälkeen Jaffen ja Garlandin välille on muodostunut suhde. Myöhemmistä screwball-komedioista poiketen Twentieth Century ei viittaa rakkauteen eikä juuri avioliittoonkaan, mutta päähenkilöiden välillä on kiinteä suhde ja sukupuolten välillä on jatkuva kamppailu. Lopulta Garland ei enää kestä, hän jättää kumppaninsa ja lähtee Hollywoodiin. Suurin osa elokuvasta tapahtuu junassa nimeltä Twentieth Century (kuuluisa juna kulki aikanaan Chicagon ja New Yorkin välillä): sattumalta, pitkä eron jälkeen, Jaffe ja Garland päätyvät samaan vaunuun. Elokuva muodostaa kehän, sillä loppukohtauksessa Jaffe on onnistunut huiputtamaan Garlandin uudelleen näyttämölle. Taistelu alkaa alusta. Vaikka ympyrä tuntuu sulkeutuvan, selvää on, että Garland on lopussa yhtä vahva kuin Jaffe. Vaikka kaikki tuntuu alkavan uudelleen, ero on siinä, että Garland ja Jaffe ovat nyt tasavahva pari.

Moni asia jää elokuvan jälkeen mietityttämään. Mitä viittaus 20. vuosisataan oikeastaan tarkoittaa? Haluaako elokuva sanoa, että Garlandin ja Jaffen suhde on itse asiassa 1900-luvun moderni avioliitto, kumppanuus, jossa partnerit eivät ole rakastavaisia vaan tasaveroisia työkavereita? Näkymä on siinä mielessä lohduton - ja ehkä tietoisesti modernia avioliittoa kritisoiva - että työtoveruus ei kuitenkaan synnytä kunnioitusta vaan kamppailutilanteen, josta ei tule loppua. Toinen pohdintaa herättänyt kysymys liittyy teatterin ja elokuvan suhteeseen. Miksi pesunkestävä Hollywood-ohjaaja teki elokuvan teatterista? Oscar Jaffen hahmo on romanttisen taiteilijamyytin ruumiillistuma: hän uskoo omaan geniukseensä, erehtymättömyyteensä ja omaperäisyyteensä viimeiseen asti. Jaffe halveksii Garlandin siirtymistä Hollywoodiin, joka ei palvele todellista taidetta. John Barrymoren yltiöpäinen roolisuoritus näyttäytyy teatterimogulin karikatyyrinä. Äänielokuvan synnyn jälkeen valkokangas toden teolla haastoi teatterin. Mutta tahtooko Hawks teatterimaailmaa pilkkaamalla sanoa, ettei raja elokuva- ja teatterikulttuurin välillä sittenkään ole suuri?