Katsoimme eilen Louis Mallen elokuvan Yö kuuluu rakkaudelle (Les amants, 1958). Se valmistui heti film noir -henkisen jännityselokuvan Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l'échafaud, 1958) jälkeen. Yö kuuluu rakkaudelle alkaa aivan kuin 1950-luvun normaali yläluokkainen melodraama. Päähenkilö Jeanne Tournier (Jeanne Moreau) seuraa ystävänsä Maggien (Judith Magre) kanssa hevospooloa, jossa Jeannen rakastaja Raoul (José Luis de Villalonga) taituroi. Jeanne palaa kotiin miehensä Henrin (Alain Cuny) luokse – ja kolmiodraama täydentyy. Asetelma kuitenkin järkkyy, kun Jeanne saa kyydin nuorelta arkeologilta Bernardilta (Jean-Marc Bory). Yö laskeutuu Pariisin ulkopuolella sijaitsevaan aateliskartanoon, jonne myös Maggie ja Raoul ovat saaneet kutsun. Tilanne on hämmentävä, sillä Jeanne on saman katon alla parhaan ystävänsä, miehensä, lapsensa ja rakastajansa kanssa. Tässä tilanteessa kaikki muuttuu. Tarina ottaa uuden, ihmeenomaisen suunnan: jäykkä seurapiirielokuva muuttuu kesäyön huumauksessa intohimoisen, heittäytyvän rakkauden kuvaukseksi. Jeanne ja Bernard valvovat ja kohtaavat kesäyössä. He kävelevät yli niityn ja puron, ajelehtivat veneessä, viettävät yhteisen yön maagisen luonnontunteen siivittämänä kuin Ingmar Bergmanin elokuvassa. Mieleen tulee Gustav Machatýn Hurmio (Extase, 1933), josta Louis Mallen on täytynyt saada vaikutteita.
Yö kuuluu rakkaudelle ammentaa voimansa muutoksesta. Tuntuu kuin koko elokuvan tyylilaji vaihtuisi yön laskeutuessa. Tarinasta tulee vertauskuvallinen, ja sosiodraama muuttuu liioitellun tunteelliseksi. Francesco Alberoni kirjoitti teoksessaan Rakastuminen, että rakkaus on viime kädessä kahden ihmisen muodostama kapinaliike. Jeanne ja Bernard jatkavat kapinaansa ja lähtevät yhdessä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Yö kuuluu rakkaudelle välittää kauniisti rakkauden huumeenomaisen tunteen, mutta myös siihen väistämättä sisältyvän epävarmuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti