”Kaikki on jo sanottu, ja me myöhästymme enemmän kuin 7000 vuotta, jona aikana on ollut ihmisiä, ja ajattelevia. Siitä, mikä koskee käytöstapoja, on kaunein ja paras korjattu pois; me poimimme vain tähkiä muinaisten ja nykyisemmän ajan taitavien ihmisten jäljiltä.” Näin kirjoitti kuuluisa esseisti ja moralisti Jean de La Bruyère (1645–1696) teoksessaan Luonnekuvia. La Bruyèren sanat kuvaavat suurta arvostusta menneitä sukupolvia, erityisesti antiikin auktoriteetteja kohtaan, sillä Aristoteleen, Plutarkhoksen, Ciceron ja Quintilianuksen antamat ohjeet elivät 1600-luvulla voimakkaana. Toisaalta sanoista kuvastuu barokkimaisen korostettu nöyryys, asettuminen vaatimattoman aloittelijan asemaan, vaikka lukijan käsissä on todellisuudessa taiturimainen ja tarkkanäköinen kirjallinen teos, joka ei ole menneisyydelle velkaa yhtään enempää kuin mikään muukaan aikalaisteksti.Eilen tarkastettiin Helsingin yliopistossa Tuomas Tikanojan väitöskirja The ”Honnête Homme” and the Art of Pleasing, jonka keskeisiin hahmoihin La Bruyère kuuluu. Samaan aikaan kun Ludvig XIV oli siirtymässä hoveineen Versailles'hin, sellaiset kirjailijat kuin La Rochefoucauld, La Bruyère, Bellegarde, Scudéry ja Méré rakensivat kuvaa kunnian miehestä, honnête hommesta, joka asettui kritisoimaan hovikulttuurin piirissä syntynyttä ideaalikuvaa. La Rochefoucauld'n ja La Bruyèren toimintaympäristöä oli pariisilainen société, jossa rakentui oma, erityinen kohteliaisuskäsityksensä. Oikeastaan Tikanojan keskeisiin argumentteihin kuuluu, että 1600-luvun lopun la cour et la ville sisälsi useita rinnakkaisia kohteliaisuusdiskursseja. Johtopäätös on kiinnostava, ja osoittaa kuinka väärässä La Bruyère oli: satoa ei ole vielä korjattu. Ehkäpä Norbert Eliasin sivilisaatioteorian paino on estänyt näkemästä 1600-luvun tapakulttuurin moninaisuutta. ”Kauneinta ja parasta” ei sittenkään ole vielä korjattu pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti