Maanalainen yliopisto

Turun yliopisto on aloittanut varojenkeruun räväkällä videolla, joka ilmestyi YouTubeen viime sunnuntaina. Video on ehtinyt herättää ristiriitaisia tunteita. Miksi yliopisto mainostaa itseään monimielisellä teoksella, jossa Turun yliopiston ja kauppakorkeakoulun rehtorit kokoontuvat yöllä yliopiston päärakennuksen kellariin katsomaan viestiä tulevilta sukupolvilta? Logiikka on varmaankin siinä, että kamppanjan aloituksen täytyy hätkähdyttää. Ensimmäisen teaserin täytyy olla riittävän arvoituksellinen, että kiinnostus herää. Ehkäpä yliopisto hakee rosoisella käsivarakuvauksella katu-uskottavuutta. Video joutuu myös luovimaan yliopistoyhteisöä tällä hetkellä repivissä ristiriitaisissa tunteissa.



Herää kysymys, miten mainosvideo suhteutuu käynnissä olevaan muutosprosessiin. Epäilemättä videolla ollaan rakentamassa uutta yliopistoa, koska ”salaiseen kokoukseen” ovat kerääntyneet nykyisten yliopistojen rehtorit, keulakuvat ja alumnit. Maanalaisessa kokouksessa ryhmä saa viestin vuoden 2098 maailmasta, jolloin suomalainen yhteiskunta on romahtanut. Kummallista kyllä, tulevaisuuden sanansaattaja on menneisyyden haamu, Kekkonen, joka esittää syytöksen ”saatanan tunareille”. Kekkosen valinta ”tulevaisuuden ääneksi” on sikäli loogista, että Kekkos-Suomessa syntyneillä on keskeinen rooli tulevien lahjoitusten antajina.

Mutta keitä ovat ”tunarit”? Laajasti ottaen heitä ovat tietysti kaikki, jotka eivät edistä muutosta. Tulkitsen kuitenkin niin, että ”tunareita” ovat ennen kaikkea nykypäivän ajattelemattomat poliitikot (tai ehkä vain vastuuton nykyaikamme): yliopiston kellariin kokoontunut ryhmä on etujoukko, maanalainen armeija, jonka tehtävä on lähteä rakentamaan uutta yliopistoa ja muuttaa tulevaisuuden suuntaa. Videon ankean nykyhetken voi tulkita nykyisen yliopistojärjestelmän kurjuudeksi, mutta olisiko siinä kriittinen särmä myös valmisteilla olevaan yliopistolakiin? Tässä tulkinnassa uusi yliopisto tekee pesäeroa hallituksen korkeakoulupoliittiseen linjaan. Yliopistoyhteisön näkökulmasta tämä olisikin tärkeä signaali.

Herää kysymys: onko yliopistoyhteisö viime kädessä YouTube-videon pääasiallinen kohdeyleisö? Tällä hetkellä mainos on katsottu yli 16000 kertaa. Luku on lähellä henkilökunnan ja opiskelijoiden kokonaismäärää. Ehkä on hyväkin sanoa henkilökunnalle ääneen, että yliopistoväki on lopulta samassa veneessä ja että johdon näkemykset uudesta yliopistolaista ovat kriittiset. Vain tätä kautta voi saada yliopistoyhteisön tuen, jota kamppanjassa tarvitaan.

Eilen YouTubeen ilmestyi videon jatko-osa, joka paljastaa tavoitteen. Rahankeruun ajatukseen toki viitattiin jo edellisessäkin videossa. Alussa tärisevä kamera näyttää yliopiston seinällä seisovan lauseen ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle". Ja lopussa Kekkonen vihjaa: ”Tämä on avunpyyntö.” Jatko-osassa pyrkimys saa historiallisen oikeutuksensa: Turun yliopisto syntyi kansan karttuisasta kädestä, ja nyt tarvitaan samaa ponnistusta. Valitettavasti näin on. Vaikka valtion rahoituksen on taattu jatkuvan, yliopistot joutuvat elämään niukkuudessa, ellei jotakin radikaalia tapahdu. Tässä videon jatko-osa, jota tähän mennessä on katsottu vasta muutama sata kertaa:



Moni katsoja ihmetteli tietenkin, mitä poliisineuvos Ilkka Salmi tekee rehtorien seurassa. Asia ratkesi tänään, ja sekin on osa kamppanjaa. Salmesta (ei sukua) tuli vuoden alumni. Mitähän tulee seuraavaksi?

Yliopistolaki hallituksen suojelussa

Eilen hallitus hyväksyi uuden yliopistolain, joka seuraavaksi etenee eduskunnan käsittelyyn. Opetusministeri Henna Virkkunen astui esiin toteamaan, että uusi laki on ”toiseksi paras asia mitä yliopistoille on tapahtunut niiden perustamisen jälkeen”. Missä näitä opetusministerejä oikein monistetaan? Sari Sarkomaa käytti jo lokakuussa 2007 samaa ilmaisua enteillessään valmisteilla olevaa lakia. Eniten huolta ja keskustelua on herättänyt yliopistojen hallitusten kokoonpano. Yliopistojen autonomiaa nakertaa väistämättä periaate, että puolet hallituksesta ja puheenjohtaja on valittava yliopistoyhteisön ulkopuolelta. STT:n välittämässä uutisessa Virkkunen puolusti tätä periaatetta väittämällä, että ”hallituksen pitää pystyä tekemään strategisia valintoja, mikä ei ehkä onnistu, jos siellä istuu vain tiedekuntien edustajia”. Ajatus on käsittämätön. Miksi yliopistoyhteisö ei itse pystyisi tekemään ratkaisuja tulevaisuudestaan? Jos strategisia valintoja varten tarvitaan ulkopuolista ”saneeraajaa”, silloinhan strategia ei ole yliopistoyhteisön jakamaa. Kaikessa mielekkäässä kehitystyössä tulevaisuuden tekemisen pitäisi nousta yhteisistä päämääristä ja osallisuuden kokemuksesta. Strategisten valintojen pitäisi nimenomaan nousta yhteisöstä itsestään. Vaikka uutta yliopistolakia on puolustettu autonomian lisääntymisenä, Virkkusen lausunto viittaa pikemminkin autonomian tukahduttamiseen, koska tärkeät strategiset valinnat eivät – hänen mukaansa – voi olla yliopistoyhteisön synnyttämiä. Mitä voi olla sellainen autonomia, jossa yliopistoyhteisö ei saa itse määritellä tavoitteitaan?

Hullu Pierrot (1965)

Olin Kinokoplan esityksessä esittelemässä Jean-Luc Godardin elokuvan Hullu Pierrot (Pierrot le Fou, 1965). Tarkoitus oli lähteä kotiin lukemaan heti, kun sali pimenee, mutta ensimmäiset kuvat istuttivat minut vanhan elokuvateatteri Dominon penkkiin. Samassa salissa Hullu Pierrot esitettiin tasan 25 vuotta aiemmin, Turun Godard-sarjassa, joka taisi tyydyttää kaikkien paikallisten avantgardistiset tarpeet vuosikausiksi eteenpäin. Vuoden 1984 Godard-seminaarissa Peter Wollen luennoi Godardin postmodernismista. Erityisesti Hullu Pierrot näyttäytyi postmodernin kulttuurin kiteytymänä: se oli tyyliltään kollaasimainen, itsetietoinen, anti-illustionistinen ja viittasi aiempaan perinteeseen, niin korkeakulttuuriin kuin amerikkalaiseen popularikulttuuriinkin.

Ensimmäisessä kohtauksessa Ferdinand (Jean-Paul Belmondo) istuu kylpyammeessa lukemassa Élie Fauren kirjaa Histoire de l'art. Faure kirjoittaa espanjalaisen kuvataiteilijan Velasquezin viimeisistä vuosista: Velasquez ei enää kuvannut muotoja vaan tuntui kiinnostuneen siitä tilasta, joka erotti ihmisiä toisistaan. Cahiers du cinéma -lehdelle vuonna 1965 antamassaan haastattelussa Godard sanoi tavoitelleensa samaa: häntä eivät kiinnostaneet ihmiset vaan se, mitä oli ihmisten välillä, elämä. Hullussa Pierrot'ssa improvisaatio palvelee juuri tätä päämäärää: joka hetkellä tarina voi kääntyä odottamattomaan suuntaan, mikään ei ole ennaltamäärättyä, niin kuin ei elämäkään.

Antoine Duhamelin musiikki tekee vaikutuksen: välillä Godard pysäyttää musiikin väkivaltaisesti, mutta Duhamelin sävelet kohottavat kohtaukset yksityiskohtien yläpuolelle.

Tri Outolempi (1964)

Harvalla elokuvalla on näin pitkä nimi: Tri Outolempi, eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1964). Stanley Kubrickin uralla Tri Outolempi oli käänneköhta. Spartacuksen (1960) ja Lolitan (1962) jälkeen hän palasi Kunnian polkujen (1957) yhteiskuntakriittisyyteen ja pääsi myös tyylillisesti omilleen. Läpeensä satiirinen elokuva rakentaa hyytävän kuvan kylmän sodan maailmasta, jossa yhden ihmisen, kenraali Jack D. Ripperin (Sterling Hayden) patologinen kommunistiviha sytyttää ydinsodan. Loistavan kolmoisroolin tekevä Peter Sellers on parhaimmillaan viimeisessä karikatyyrissään, tohtori Outolemmessä, jonka käsi vaistomaisesti kohoaa natsitervehdykseen. Tohtori Outolemmelle ydinsota ei ole katastrofi: se on valikoitumisen prosessi, joka synnyttää uuden yhteiskunnan. Kubrickin elokuva tuntuu kommentoivan 1960-luvun alun keskustelua tulevaisuudesta. Kylmän sodan retoriikka esitti kehityksen väistämättömänä: kauhun tasapainolle ei ollut vaihtoehtoa. Tri Outolemmessä vilahtaa kuitenkin ajatus siitä, että tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia ja että ihmiset viime kädessä tekevät oman tulevaisuutensa. Siksi jokaisella inhimillisellä teolla on merkitystä.

Kaksi W. C. Fields -elokuvaa

Kahtena sunnuntaina on nähty koomikko W. C. Fieldsin elokuvia. Muistelen aiemmin nähneeni lyhytelokuvien lisäksi vain pitkät elokuvat Sehän käy kuin leikiten (It's a Gift, 1934) ja Veijari Villissä Lännessä (My Little Chickadee, 1940). Nyt Field-kokemus karttuu koomikon parhaina pidetyillä farsseilla Taaloja ja tuuria (The Bank Dick, 1940, ohj. Edward F. Cline) ja Pulmia kerrakseen (Never Give a Sucker an Even Break, 1941, ohj. Edward F. Cline). YLE Teeman näytämät elokuvat ovat aivan Fieldsin uran loppuvaiheesta: lähes koko elokuvauransa hän oli tehnyt Paramountille, mutta viimeiset, herkullisimmat komediansa hän toteutti Universalin studioilla ja sai ilmeisesti yhä enemmän sananvaltaa myös käsikirjoituksiin. Sekä Taaloja ja tuuria että Pulmia kerrakseen sivuavat kumpikin elokuvantekemistä: edellisessä Fields päätyy sattumalta Hollywood-draaman ohjaajaksi, jälkimmäisessä hän on lennokas käsikirjoittaja, jonka mielikuvitusta koko elokuva kuvittaa. Nyt nähtyjen näytteiden perusteella tuntuu siltä, että Fieldsin huumori säilytti teränsä vuonna 1934 voimaan astuneesta sensuurisäännöstöstä huolimatta. Monen koomikon uskalias huumoori laimeni hetkessä, mutta Fieldsin omintakeinen ote pitää. Alkoholisoitunut hahmo suhtautuu väkivaltaisesti lapsiin, pilkkaa poliisia ja ironisoi porvarillisen elämän sääntöjä.

Angelika - enkelten markiisitar (1965) ja Angelika ja kuningas (1966)

Yhdysvaltalaisen populaarielokuvan puristuksessa ranskalaiset Angelika-elokuvat ovat pitäneet sitkeästi pintansa. Bernard Borderien ohjaama sarja perustui Serge ja Anne Golonin suosittuun romaanisarjaan, joka sijoittui pääosin Ludvig XIV:n hallitsemaan Ranskaan. Kun teossarja julkaistiin englanniksi, kirjailijoiden etunimet sulautettiin taiteilijanimeksi Sergeanne Golon. Serge oli muuten Venäjän vallankumouksesta paennut aristokraatti Vsevolod Sergejevits Golonbinoff, joka teki romaaneja varten lähinnä historiallista taustatutkimusta. Kirjoitustyöstä vastasi Anne Golon, joka sai taistella pitkään kirjojensa oikeuksista. Kun Borderie tarttui aiheeseen, Angelikalla oli jo vankka maine. Ensimmäinen elokuva Angelika (Angélique, marquise des anges, 1964) valmistui tilanteessa, jossa eurooppalainen viihde-elokuva oli juuri nousemassa maailmanlaajuiseen suosioon. Mielikuvissa Angelikan tarina yhdistyy Ranskaan, mutta tosiasiassa elokuvat valmistuivat tiiviinä ranskalais-italialais-saksalaisena yhteistyönä, niin kuin moni muukin aikakauden populaarielokuva. Silti elokuvia katsellessa ei voi olla miettimättä poliittista kontekstia. Samaan aikaan Iso-Britannia oli menettänyt kansainvälisen vaikutusvaltansa, mutta rehvasteli valkokankaalla James Bondin näennäisellä kyvyllä hallita maailmanpolitiikkaa. Angelika-elokuvissa puolestaan palataan Ranskan suuruuden aikaan tilanteessa, jossa Ranskan mahti ja varsinkin siirtomaavalta oli murentunut. Etäisiä kaikuja ranskalaisen kulttuurin voimasta voi nähdä tilanteessa, jossa Angelika saa itseltään kuninkaalta tehtäväksi suostutella Persian lähettilästä.

Sarjan toinen elokuva oli suomalaiselta nimeltään Angelika - enkelten markiisitar (1965), joka on oikeastaan ensimmäisen elokuvan alkuperäisnimi käännettynä. Toisen elokuvan ranskalainen nimi oli Merveilleuse Angélique. Miehensä (oletetun) kuoleman jälken Angelika raivaa tiensä Pariisin alamaailmasta arvostetuksi kaakaoravintolan pitäjäksi. Kolmannessa elokuvassa Angelika ja kuningas (Angélique et le roy, 1966) eteneminen jatkuu kohti poliittisen vallan huippua. Angelika on samanaikaisesti heikko ja vahva, ja varmasti tähän inhimillisyyteen hahmon suosio on pitkälti perustunutkin.

Jatkoaika (1967)

Katselimme eilen kauan sitten nauhoitettua Jatkoaikaa, talk show'ta, jonka idean Aarre Elo kehitteli opintomatkallaan Yhdysvalloissa. Suorassa lähetyksessä yhdisteltiin ajankohtaiskeskustelua, musiikkia, sketsejä ja etukäteen tehtyjä inserttejä. Eriskummallisimpia ja mieleenpainuvimpia jaksoja oli varmasti episodi, jossa vieraana olivat Pertti Ylermi ”Kreivi” Lindgren, Toini Havu, Mauri Sariola ja hypnotisoija Olavi Hakasalo alias Olliver Hawk. Millaista keskustelua voi synnyttää tällaisella ryhmällä? Aluksi Erkki-Mikael Salmi ja Lenita Airisto haastattelevat vain Kreiviä, joka ohjelman tekoaikana oli jo ohittanut veijarivaiheensa ja siirtynyt laulajaksi. Tauon jälkeen paikalle istutetaan kaksi kirjallista hahmoa, Havu ja Sariola. Vuonna 1967 Toini Havulla oli maine Tuntemattoman sotilaan teilaajana. Havu kirjoitti vuonna 1954: ”Linna on lähtenyt liikkeelle kuin vanhanaikainen anatomi, joka leikkeli ruumista, kunnes se oli silppua ja todisti sitten: ei ole sielua, koska veitseni ei sitä löytänyt!” Vielä 13 myöhemminkin Havu joutuu todistamaan kantojaan. Piinapenkkiin joutuu myös Sariola, jonka konservatiivinen maine pääsee käsittelyyn. Kun kello lähenee puoltayötä, estraadille astutetaan yllätysvieras, merikarvialaissyntyinen hypnotisoija Olavi Hakasalo, jonka aggressiivinen käytös varmaankin selittyy sillä, että juuri 60-luvun lopulla hänen hypnoosinäytöksiään kritisoitiin voimakkaasti. Saiko hypnoosia käyttää kaupallisiin tarkoituksiin?

Jatkoajan lopuksi on pakko katsoa verkosta lisätietoja. On vaikea uskoa, että Kreivi oli haastattelun aikaan vasta 31-vuotias. Vielä vaikeampaa on ymmärtää, että Hakasalo on 37-vuotias. He ovat aivan eri sukupolvea kuin Havu (s. 1908) ja Sariola (s. 1924).

YLE:n Elävästä arkistosta löytyy paljon katkelmia Jatkoajasta. Tässä jaksossa Olliver Hawks muuttaa veden viinaksi.