IIPC järjesti eilen seminaarin Juontajuus eilen - tänään, jossa Paavo Oinonen, Veijo Hietala, Heimo Holopainen, Pauliina Tuomi ja Anu Lahtinen kertoivat juontajuuden muutoksista Markus-sedästä nykypäivän pelijuontajiin asti. Markus Raution aikaan "juontajista" ei vielä puhuttu: Yleisradiossa juontajat olivat kuuluttajia, toimittajia tai speakereita. Itse muistelen, että Markus Rautiota olisi Sano se suomeksi(1931) -elokuvan yhteydessä kutsuttu nimellä conferencier. Taustalla oli latinan kielen verbi confero, joka tarkoittaa kokoamista ja yhteensaattamista. Ensimmäisessä suomalaisessa puheäänielokuvassa Rautio olikin kokoava voima, aasinsiltojen rakentaja, joka spiikkasi siirtymät musiikkinumeroista, tanssiesityksistä ja näytelmäpätkistä toiseen. Hietalan Veijo muisteli, että suomenkielisen sanan "juontaja" olisi keksinyt Timo T. Kaukonen, joka juonsi Tauno Rautiaisen jälkeen Ota tai jätä -visailua. Omassa puheenvuorossaan Veijo nosti esille kysymyksen juontajahahmojen fiktiivisyydestä. Dame Edna ja Suomessa Frank Pappa olivat molemmat kuvitteellisia, parodisiakin talk show -juontajia. Tämä fiktiiisyys mursi vanhan asiallisen juontajakulttuurin.Heimo Holopaisen esitys oli erityisen kiinnostava, koska se avasi näköalan tekijöihin ja tuotantoihin kulissien takaa. Rockradiossa Holopainen itse asiassa kokeili fiktiiviä juontajahahmoja (DJ Börje) jo kauan ennen uustelevision aikaa. Ehkä radiossa, joka oli keveämpi media, rajojen rikkominen oli helpompaa. Holopaisen tärkein tv-hahmo oli Frank Pappa, joka aloitti No-TV-ohjelmassa amerikkalaisen uutisankkurin parodiana. Pappa sai lopulta oman talk show'n, jota tehtiin pidempään kuin muistinkaan, vuosina 1991-94.
Kokonaisuutena tuntui siltä, että juontajuus tarjosi hedelmällisen kiintopisteen tarkastella viime vuosikymmenien mediakulttuurista muutosta. Epäilemättä Suomessa vallitsi harvinaisen pitkään asiallinen, faktapohjainen, valistuksellinen juontajuus, joka alkoi moninaistua ja rikastua vasta 1980-luvulla. Kanavajaolla - ja lisääntyneellä ohjelma-ajalla - oli epäilemättä myös merkitystä: 1990-luvulla juontajuus vain korostui. Pauliina Tuomen esityksessä tuli hienosti esille viimeaikainen chatti- ja mobiilipeliohjelmisen juontajuus, joka on haarautunut monimediaalisena ilmiönä myös Internetin ja käynnykkäkulttuurin puolelle.
Kiinnostava juonne on myös amerikkalaisen tv-kulttuurin vaikutus, joka tuli mieleen Anu Lahtisen Conan O'Brien -esitystä kuunnellessa. Aarre Elo sai idean Jatkoaikaan (1967-69) Yhdysvaltain matkallaan. Tässä konseptissa juontaja oli vain osa kokonaisuutta, oikeastaanhan Jatkoajassa oli monta juontajaa, ja lisäksi elävää musiikkia ja sketsejä samaan tapaan kuin amerikkalaisissa myöhäisillan puheviihteessä. Juontajuuden ympärillä oli laajempi roolitus. Timo T. A. Mikkonen puolestaan juonsi vuosina 1971-74 ohjelmaa M-Show, johon tekijä ammensi inspiraatiota Atlantin takaa. Muistelen, että Mikkonen muistelmateoksessaan kuvaa yleisön lämmittämisen tärkeyttä. Juuri yleisön "välittömmyyden" välittämisessä parhaat yhdysvaltalaiset tv-show't ovat onnistuneet. Sama pätee toki myös kotimaisiin lauantai-illan katsotuimpiin viihdeohjelmiin, kuten Napakymppiin (1985-2002) ja ButsiBumiin (1997-2005), joissa välittömyyden ilmapiiri ja studion tunneyhteisöllisyys pystyttiin rakentamaan - vaikka lähtökohtana olikin ulkomailta ostettu valmis formaatti. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi Lasse Lehtisen talk show'sta Anteeksi kuinka? (1993–96), joka yritti tuoda Johnny Carsonin ja Jay Lenon henkeä suomalaisiin ruutuihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti