Korsholman raunioilla

Armas Järnefelt -kirjoitusta viimeistellessä olen taas törmännyt raunioihin. Järnefeltin tärkeimpiä orkesteriteoksia oli kesäkuussa 1894 Vaasan laulu- ja soittojuhlilla kantaesitetty sinfoninen runo Korsholma. Arvattavaksi jää, miten Järnefelt lopulta päätyi aiheeseen. Tarjosivatko sitä vaasalaiset järjestäjät? Suomalaisen arkeologian pioneeri J. R. Aspelin (1842–1915) oli jo pitkään taistellut Vaasassa sijaitsevien Korsholman vallien, keskiaikaisten linnanraunioiden, säilyttämiseksi. Hän oli yhdessä Zachris Topeliuksen kanssa perustamassa Suomen Muinaismuistoyhdistystä, joka otti tehtäväkseen historiallisen jäämistön taltioimisen ja kunnostamisen. Korsholman rauniot olivat 1890-luvulla pahasti rappeutuneet, ja valleilla aikanaan seissyt ristikin oli tuhoutunut. Korsholmaan liittyvän historiallisen tarinan kertoi jo Topelius Välskärin kertomusten ensimmäisessä niteessä:

”Tuo kauan uskottu ja Messeniuksen vahvistama taru, että Korsholma olisi Birger jaarlin rakentama ja että se olisi saanut nimensä suuresta puurististä, joka siihen olisi pystytetty voiton ja uskon merkiksi, perustuu yhtä vanhaan taruun, että mainio jaarli Suomeen tullessaan olisi noussut maihin juuri tällä rannikolla. Myöhemmät tutkimukset ovat asettaneet sekä tämän tarinan että myöskin tarinan Korsholman synnystä arvelun alaisiksi; mutta varmaa on, että linna on hyvin vanha, jopa niinkin vanha, että sitä muistetaan tuskin muuna kuin jätteenä jostakin sitäkin vanhemmasta.”

Topelius tiesi, että väite Korsholmasta ristiretkeläisten pysähdyspaikkana oli ”tarua”, mutta historiallinen perintö – muisti – oli itsessään arvokasta. Niinpä Topelius ja Aspelin pyrkivät yhdessä pystyttämään valleilla seisseen ristin uudelleen, menneisyyden muistoksi. Aspelin oli tehnyt aloitteen jo vuonna 1891, ja viimein suuri graniittinen risti saatiin valmiiksi keväällä 1894 (tästä kertoo mielenkiintoisesti Sinikka Lintunen tuoreessa tutkielmassaan). Topelius oli kirjoittanut siihen tekstin: ”Här restes Kristi kors i hednisk Nord/ Tähän pohjan pakanoille pyhä risti rakettihin.” Muistomerkin pystyttämisestä kerrottiin laajalti lehdistössä, ja se vihittiin laulu- ja soitinjuhlilla 18.–21. kesäkuuta 1894. Aspelinin ja Topeliuksen ohella paikalla olivat suomalaisen musiikin kantavat voimat, Järnefeltin ohella Faltin, Kajanus, Sibelius ja Wegelius.

Kiinnostavaa Järnefeltin sinfonisessa runossa on se, että kyse on historiallisesta kertomuksesta musiikillisessa muodossa. Runoon liittyi kirjallinen selitys, joka piti painaa ohjelmiin:

”Korsholmaksi kutsutaan sitä paikkaa Pohjan lahden rannalla, johon ruotsalaiset ristiretkeilijät pystyttivät ensimmäisen ristin Suomessa. Rauhassa olivat suomalaiset palvelleet pakanallisia jumaliaan, kunnes nyt ruotsalaiset alkoivat levittää kristinuskoa miekalla. Täten syntyneet kiivaat taistelut päättyivät vihdoin ruotsalaisten voitoksi, jotka valloittivat maan. Vaikkakin suomalaiset kastettiin väkipakolla, omistivat he kuitenkin pian uuden opin luonteensa koko hartaudella. Ruotsalaisten veljeskansana otti Suomi tehokasta osaa tapahtumiin Ruotsin historian loistokaudella. Siten juurtui koko länsimainen sivistys syvälle suomalaisiin sekä kasvoi reheväksi puuksi, jollenka, kuten pyhille jättiläispuille muinaisina pakanuuden aikoina, kotoinen maa antoi versomisen voimat. Tämän, kansan syvimmästä olennosta kehittyneen, kansallisen aarteen vaaliminen ja rikastuttaminen on nyt oleva suomalaisten elämäntehtävänä.”

Sävellys kytkeytyy keskiaikaiseen tarinaan ruotsalaisista ristiretkeläisistä, jotka teoksen alussa epäilemättä saapuvat meritse Vaasan rannoille. Pakanuuden kohtaamista kuvaa kansansävelmäaihe, mutta tämän jälkeen niin sävellys kuin ohjelmatekstikin irtoavat historiallisesta kytkennästään. Uskonnosta tulee Ruotsin ja Suomen välisen liiton merkki. Svekomaaniselle Topeliukselle ajatus yhteydestä vanhaan emämaahan oli tärkeä. Keskiajan maailmasta Korsholma hivuttautuu suurvalta-ajan Ruotsiin, mikä korostaa valloittajien ja valloitettujen kohtalonyhteyttä. Suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat taistelivat yhdessä katolista uskoa vastaan 30-vuotisessa sodassa, ”veljeskansoina”, kuten sinfonisen runon selitys toteaa. Ajallista siirtymää 1300-luvun ristiretkiajasta 1600-luvun uskonsotiin korostaa Järnefeltin musiikillinen viittaus Suomalaisen ratsuväen marssiin 30-vuotisen sodan ajoilta – ja tietysti reformaation tunnushymni ”Jumala ompi linnamme” (Ein feste Burg), joka kohoaa teoksen lopussa voittoisana esiin. Korsholmassa kristinuskon voimaa symboloiva virsi peittoaa vastustajansa toisin kuin Ranskan suuren vallankumouksen ihanteisiin viittaava Marseljeesi Tšaikovskin 1812-alkusoitossa. Kiinnostavaa on edelleen se, että ”Jumala ompi linnamme” -virren kohta ”se vanha vainooja, kavala, kauhea” yhdistettiin, ainakin sortovuosina, katolisuuden sijasta Venäjään.

Armas Järnefelt tunnettiin kiihkeänä fennomaanina, ja hänen vanhempiensa Alexander ja Elisabeth Järnefeltin koti oli tunnetuimpia suomalaisuuden puolestapuhujia. Korsholmassa Armas Järnefelt halusi selvästi ylittää fennomaanien ja svekomaanien välisen puolueriidan.