Lukeminen on arkipäivää: me etsimme kirjoista tietoa, mielihyvää, ajanvietettä, elämyksiä, oivalluksia. Monet kasvattajat ovat huolestuneita siitä, lukevatko nuoret riittävästi, vievätkö Internetin ja digi-tv:n houkutukset kiinnostuksen ahmia hyvää kirjallisuutta.Lukemisharrastuksen tila on herättänyt huolestusta melkein koko kirjakulttuurin historian ajan. Muistan omasta lapsuudestani, että lukemista koetettiin lisätä kamppanjalla, jonka lentäväksi lauseeksi valittiin: ”Lue enemmän, luulet vähemmän.”
Ilkeänä koululaisena väänsin lausahduksen heti muotoon: ”Lue vähemmän, luulet enemmän.” Vaikka en sitä silloin ymmärtänyt, elettiin tilanteessa, jossa sarjakuvan suosio ja videokasettien läpimurto saivat viranomaiset pelkäämään uuslukutaidottomuutta.
* * *
Uuslukutaidottomuus oli turha huoli. Epäilemättä ne nuoret, jotka kirjan sijasta tarttuivat sarjakuvaan tai jämähtivät tv-ruudun ääreen, kehittivät medialukutaitoaan, mikä sekin on ollut hyödyllistä.
Kohutut PISA-tutkimukset taas ovat osoittaneet, että lukutaito on Suomessa korkeaa tasoa. Suomalaiset nuoret ovat esimerkiksi ahkeria sanomalehtien kuluttajia, ja lehtien lukeminen näyttää selvästi edistävän muuta oppimista. Lukevat nuoret pärjäävät hyvin matematiikassa, luonnontieteessä ja ongelmanratkaisussa.
* * *
Lukemisen historia näyttää jatkuvan huolestuneisuuden ja epäilyn historialta. Kun kirjapainotaito keksittiin 1400-luvun puolivälissä, arveltiin, että uskonnollisten tekstien tuntemus vaarantuisi, kun saatavilla oli yhtäkkiä pakanallisen kulttuurin, antiikin, klassikoita. Siitä lähtien valistuksen ja viihteen välinen kuilu on ollut ammottava. Asetelmasta sukeutui kummallisen ristiriitainen: toisaalta haluttiin, että luettaisiin, toisaalta korostettiin, ettei saa lukea mitä tahansa.
Varsinainen lukemisen vallankumous tapahtui 1700-luvulla. Samaan aikaan kun valistusfilosofit hehkuttivat tietämisen tärkeyttä, romaanikirjallisuudesta tuli todellisuuspakoisen viihteen keidas.
Yletöntä lukemisen halua pidettiin jopa sairautena. Saksassa sille annettiin nimi Lesesucht, lukuhimo. Eräs tutkija kirjoitti vuonna 1795, että yletön lukeminen aiheutti päänsärkyä, silmien heikentymistä, lämpöaaltoja, ruuansulatusvaivoja, nivelten jäykistymistä, mielenjärkytystä, astmaa, kihtiä, migreeniä, epilepsiaa, hypokondriaa ja melankoliaa! Terveyshaittojen ehkäisemiseksi neuvottiin välttämään lukemista seisoen tai ruokailun jälkeen.
Lapsena minua pidettiin silmälasien vuoksi lukutoukkana, joten ehkäpä ajatus näön heikkenemisestä elää yhä – puhumattakaan jännittävän kirjallisuuden aiheuttamista ”lämpöaalloista” ja ”mielenjärkytyksestä”.
Lukuhimon katsottiin 1700- ja 1800-luvulla olevan ennen kaikkea naisten ongelma. Ajateltiin, että uppoutuminen kaunokirjallisuuden lumemaailmaan vieraannutti ympäristöstä ja oli terveydellisesti haitallista. Tällaista antaumuksellista lukemista kuvasi ranskalainen kirjailija Gustave Flaubert teoksessaan Madame Bovary (1857). Lukuhimosta kansanvalistajat varoittivatkin 1800-luvun kuluessa ahkerasti: eskapismin katsottiin uhkaavan työintoa ja lopulta koko kansallisvaltion perusteita.
* * *
Nykypäivänä lukemisen moralisointi tuntuu oudolta ja vieraalta. Mitä pahaa lukemisessa voi olla – tai siinä, että nauttii lukemastaan?
Kun katsoo taakse, menneisyyteen, on vaikea nähdä, että mikään uusi tekninen keksintö olisi koskaan sammuttanut lukemisen paloa. Vaikka 1960-luvun suomalainen tv-perhe istuikin tiiviisti mustavalkoisen kuvaruudun edessä tuijottamassa Bonanzaa tai Peyton Placea, illalla lukulamput syttyivät ja kirjat avautuivat. Tämän päivän nuori voi kuluttaa aikaa tietokoneen äärellä, mutta se ei estä uppoutumasta Harry Potter -tiiliskiveen yhtä antautumuksellisesti kuin 50-luvun nuori ahmi Tarzan-kirjoja.
Lukuhimo on ehtymätön luonnonvara.
(Kolumni Turun Sanomiin 18.1.2008)
Kuvassa Friedrich Herlinin maalaus vuodelta 1466: lukeva Pyhä Pietari käyttää keskiaikaisia silmälaseja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti