Fanaattisimpien kannattajien mielestä paras anarkistinen terä katosi Marx-veljesten elokuvista Haysin koodin myötä, eikä vuoden 1933 jälkeen enää nähty sellaista, varsinkaan eroottista, vihjailua, jonka Mae West ja Marx-veljekset kehittivät huippuunsa. Totta tietysti on, että Kookospähkinät (The Cocoanuts, 1929), Koirankeksit (Animal Crackers, 1930), Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931), Hevosen sulat (House Feathers, 1932) ja Neljä naurettavaa naapuria (Duck Soup, 1933) ovat aivan tolkuttoman kaoottista ilotulitusta. Ilta oopperassa valmistui suoraan tämän kavalkadin jälkeen. Epäilemättä paljon muutokseen vaikutti sekin, että veljekset olivat siirtyneet Paramountilta MGM:lle ja Zeppo-veli oli kadonnut joukosta. Olennaista oli se, että uusi tuottaja Irving Thalberg halusi profiloida veljesten tähtikuvaa uudelleen. Ainakin omasta mielestäni Sam Woodin ohjaama Ilta oopperassa on parhaita Marx-elokuvia: huumori on sähäkkää vaikkakaan ei ehkä niin anarkistista kuin aiemmin, hyttikohtaus toisintaa Neljän nolatun neron idean, mutta vielä mehukkaammin.Olen aina ajatellut, että Marx-elokuvien suhdetta oopperaan pitäisi tarkemmin tutkia. Kun Hollywood-populismissa usein naurettiin eliittitaiteelle, Marx-veljeksillä on selvästi maanläheinen - ja ilmeisen rakas - suhde oopperalliseen mahtipontisuuteen. Muistatteko Kookospähkinöiden loistavan toreadorikohtauksen ("Where is my shirt...") tai Neljän naurettavan naapurin Hail Freedonia -avauksen?
1 kommentti:
Tietysti: hehän olivat "italialaisia"! Ooppera Italiassa ei ole sitä mitä se on muualla - ja kai tämä pätee jossakin määrin myös amerikanitalialaisiin.
PS. Kiitos räjäyttävän hyvästä blogista, muuten.
Lähetä kommentti