Ihmispeto (1938)

Jean Renoir'n Ihmispeto (La bête humaine) alkaa sitaatilla Emile Zolan samannimisestä romaanista. Zolan nimikirjoitus ja kuva muistuttavat tarinan lähtökohdasta, mutta Ihmispeto ei lopultakaan ole kirjailijan elokuva: Renoir käsittelee lähtökohtaansa vapain käsin, poimien kohtauksen sieltä täältä. Erityisen vaikuttava on elokuvan aloitus. Veturinkuljettaja Jacques Lantier (Jean Gabin) ja hänen apulaisensa Pecqueux (Carette) nähdään työn touhussa, kasvot nokisina. Lantier on melkein symbioosissa koneen kanssa, sellaisessa vuorovaikutuksessa, johon hän ei koko elokuvan aikana pääse ihmisten seurassa. Pitkä aloitusjakso syöksyy läpi ranskalaisen maaseudun ja päätyy Le Havren asemalle. Ehkä aloitus kertoo myös fyysisten voimien maailmasta - ja juuri voimien temmellyskentälle kaikki elokuvan henkilöt seuraavan puolentoista tunnin aikana joutuvat.

Jacques Lantier'ta riivaa sukurasite, perinnöllinen juoppohulluus, jonka puhkeamista hän pelkää. Tässä Renoir jatkaa Zolan biologistista näkemystä degeneraatiosta, jolle yksilöt eivät lopulta voi mitään. Mutta Ihmispedossa on kuitenkin epäselvää, onko Lantier'n pessismismi enemmän antautumista degeneraation ajatukselle kuin itsessään rappion ilmentymä. Elokuvan kiehtovimpiin henkilöihin kuuluu apulaisasemapäällikkö Roubaud, jota esittää loistavasti Comédie Françaisen näyttelijä Fernand Ledoux. Katsoja tutustuu Roubaud'hon Le Havren asemalla, jossa hän puolustaa rautateiden sääntöjä ja oikeudenmukaisuutta mutta hairahtuu itse kaidalta tieltä. Roubaud'n nuori vaimo Sévérine (Simone Simon) on ajautunut kummisetänsä Grandmorinin rakastajattareksi, tai pikemminkin Grandmorin näyttää käyttävän hyväkseen Sévérineä. Roubaud päättää murhata kummisedän junamatkalla, Sévérinen läsnäollessa. Paikalla on myös Lantier, joka ymmärtää tilanteen. Hän ei kuitenkaan paljasta rikosta. Asetelma on outo, sillä murhasta syytetään Cabuchea (Jean Renoir), eikä Lantier liikauta eväänsäkään syyttömän puolesta. Roubaud'n parikunnan ja Lantier'n välille syntyy kolmiodraama - tuhoisin seurauksin.

Ihmispedossa ihmisten väliset suhteet ovat hyväksikäytön järjestelmä. On lopulta vaikea sanoa, kuka on suurin peto - Grandmorin, jota tuskin nähdään, Sévérine, joka yrittää taivuttaa Lantier'n rikoksen teille, Roubaud, joka hyväntahtoisuudestaan huolimatta muuttuu kylmäveriseksi murhaajaksi, vai Lantier, jonka "petomaisuuksista" vapaaehtoinen rikostoveruus Roubaud'n pariskuntaan jää kuitenkin vähäpätöisimmäksi.

Koko elokuvan ihmiskuva on pessimistinen: ihminen seuraa vaistojensä ja intohimojensa ääntä seurauksista piittaamatta. Zolan romaani on vielä pessimistisempi. Renoir'n teoksessa positiivisena jää elämään Lantier'n ja Pecqueux'n solidaarinen toveruus ja Lantier'n rehti työteliäisyys, jota hän ei hylkää kuin äärimmäisessä hädässä. Silti elokuvan pessimistisyys on ahdistavaa. On pakko tunnustaa: saman ajan elokuvista pidän ilman muuta enemmän Marcel Carnén runollisuudesta, jossa on kauneutta silloinkin, kun toivo on pettänyt.

Ehkei kannata enää lisätä, että näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Gabinin niukka näytteleminen toimii hienosti, samoin Simone Simonin hauraus ja herkkyys. Simonhan sai myöhemmin jatkaa "ihmispetomaisella" linjalla Jacques Tourneur'n elokuvassa Kissaihmiset (Cat People, 1942). Aivan omaa luokkaansa on kuitenkin Fernand Ledoux, jonka Roubaud on samanaikaisesti säälittävä ja traaginen.