Hauras digiaika alkaa

Analogisen television päivät ovat luetut. Suomi siirtyy 1. syyskuuta 2007 kokonaan digitaalisiin lähetyksiin, kun kahden lähetysverkon ylläpitäminen päättyy. Kesä on ollut pelkkää kampanjointia. Elokuussa hiljennyttiin jopa viettämään digitaalista viikkoa, ja tv-johtajat antautuivat chattailemaan katsojien kanssa. Tauno Äijälä vakuutti, että muutos on historian kiistämätön käännekohta, yhtä merkittävä kuin värilähetysten alkaminen vuonna 1969.

Jos värilähetyksiin liittyi kiihkeää odotusta, juhlallisuuttakin, digiaikaa saattelee epäluulo ja epävarmuus. Katsojat eivät ole uutuuden hurmaan heittäytyneet. Johtajien chat-tuokiossa kysymyksiä sateli ennen kaikkea Yleisradion lähetysten tekstityksistä. Miksi ne saattavat kadota yhtäkkiä ja kone täytyy välillä sammuttaa? Miksi toisinaan näkyvät vain naapurikanavan tekstit? Eikö YLE olisi voinut valita samaa teknologiaa kuin MTV3 ja Nelonen, jotka lähettävät tekstin samassa signaalissa kuvan kanssa? Vastaus oli yksiselitteinen. Vika ei ole Yleisradiossa, joka vain toteuttaa digitaalisuuden antamia mahdollisuuksia, vaan laitteissa. Kuluttajien täytyy ymmärtää olla niin valistuneita, että vaativat myyjältä laitteensa päivitystä tai vaihtoa, jos digisovitin ei vastaa tarkoitustaan.

Digitaalisuus ei siis tuota vain tarkempia kuvia vaan myös laitetietoisempia kuluttajia. Kyse on sittenkin utopiasta, joka muuttaa maailmaa enemmän kuin päältä päin uskoisi. Digiverkko antaa välineitä myös vuorovaikutteiselle, teknologiaa aktiivisesti valjastavalle katsojuudelle, vaikka mahdollisuus onkin vielä toistaiseksi käyttämättä.

Itse näen digi-tv:n vain pienenä osana laajempaa audiovisuaalisen kulttuurin muutosta, mutta sen yleiset periaatteet ja motiivit ovat jääneet ”kaistaleveyden” kaltaisten teknisten kysymysten jalkoihin. Samaan aikaan on siirrytty digitaalisten tallenteiden käyttöön, dvd-elokuvien myynti tuplaantuu vuosi vuodelta, ja tallentavat dvd-laitteet sysäävät vanhoja videonauhureita komeroiden kätköihin.

Digitaalisuuden ideaan liittyy täsmällinen kopioitavuus ja helppo levitettävyys. Elokuvat ja televisio-ohjelmat ovat entistä selvemmin kulutuskulttuurin, jopa kerskakulutuksen, kohteita. Samalla ne ovat hyvin hauraita. Massatuotettujen cd-aihioiden elinikä voi laatuvaihtelujen vuoksi olla huonoimmillaan vain kuusi vuotta, dvd-levyjen vieläkin lyhyempi. Digitaalisessa kulutuskulttuurissa nautintoja on helppo hankkia – mutta vaikea toistaa ja säilyttää.

(Julkaistu Turun yliopiston kotisivuilla argumentti-palstalla 27.8.2007)

Vainoavat rauniot

Rauniot vainoavat minua. Vasta eilen pääsin lehteilemästä Goethen muistelmia, ja nyt Akateemisessa kirjakaupassa käteeni osui tuorein Nuori voima -lehti. Martti-Tapio Kuuskoski kirjoittaa erinomaisessa artikkelissaan Heinrich Heinestä, saksalaisten ironikkojen perikuvasta.

Saksanmaassa Heine kertoo matkastaan Pariisista Berliiniin ja kuvaa murhaavasti saksalaisen kulttuurin tilaa. Goethen tapaan Kölnin katedraalin keskeneräisyys, rauniomaisuus, oli tehnyt vaikutuksen Heineen. Saksanmaassa hän kuvaa kauhistustaan ajatuksesta rakentaa kirkko valmiiksi - ja runoilee:

Se kesken jäi - ja hyvä se on.
Juuri valmistumatta-jäänti
sen Saksan voiman ja tehtävän
protestanttisen merkiks säänti.

Te tomppelit tuomioneuvoston,
onko aikomus kättenne heikkoin
työ jäänyt päättää, valmistaa
pesä vanha se sorron peikkoin?

Goethe, Köln ja rauniot

Raaseporin jäljiltä olen vielä raunioromanttisissa tunnelmissa. Rauniot eivät välttämättä merkitse vain rappiota, kajastusta historiasta, jota ei enää ole; ne voivat viitata myös tulevaisuuteen, joka ei koskaan tullut. Kölnin tuomiokirkko oli vuosisatojen ajan toteutumattomien suunnitelmien monumentti. Viereinen kuva esittää kirkkoa vuonna 1851, keskentekoisena: taivaita hipovat tornithan kohosivat vasta Saksan yhtentymisen symboliksi. Goethe kuvaa muistelmateoksessaan Tarua ja totta elämästäni vaikutelmiaan:

"Köln oli se paikkakunta, jossa muinaisuus voi minuun vaikuttaa sillä tavalla, arvaamattomasti. Tuomiokirkon raunio (valmistumaton teos näet on hävitetyn kaltainen) herätti minussa Strassburgin ajoilta tuttuja tunteita. Taiteellisiin katselmuksiin en voinut ryhtyä; minulla oli nähtävänä liian paljon ja liian vähän, eikä löytynyt ketään, joka olisi auttanut minua selviytymään tästä aikaansaannosten ja suunnitelmien, teon ja aikomuksen, valmiiksi rakennettujen ja luonnosteltujen osien paljoudesta, kuten uutterat, vääjäämättömät ystävämme nykyään tekevät. Seurassa ollessani minä tosin ihailin noita merkillisiä holveja ja pilareita, mutta yksinäni minä aina masennuin syventyessäni tähän kesken luomistansa, kaukana valmistumisestansa jo jähmettyneeseen maailmanrakenteeseen. Tässä oli jälleen suunnaton ajatus jäänyt toteuttamatta! Näyttääpä siltä, kuin rakennustaide olisi olemassa ainoastaan vakuuttaakseen meille, ettei useiden ihmisten avulla pitkien aikojen kuluessa voi saada mitään aikaan ja että taiteissa ja teoissa tulee suoritetuksi ainoastaan se, mikä Minervan tavoin kirpoaa valmiina ja täysissä varuksissa keksijänsä päästä."

Goethe päätyy geniuskulttiin, mutta pukee sanoiksi sen, mikä raunioissa viehättää ja ahdistaa yhtäaikaisesti. Niissä toteutumaton ja saavutettu ovat samanaikaisesti läsnä, eikä välttämättä edes tiedä, onko raunio keskeneräinen haave vai jotakin valmista, jonka aika on nujertanut.

Aamu Tammisaaressa

Tammisaaressa ehdimme olla vain hetken, sillä maanantaina iltapäivällä pitää kiirehtää takaisin Turkuun, työt kutsuvat. Lapset heräävät motellissa aikaisin ja kävelemme meren rantaan. Kaikki on sumun peitossa. Vähitellen auringon säteet lämmittävät, ja maisema piirtyy esiin. Maaginen hetki: uimarannan edustalla oleva saari nousee näkyviin tyhjyydestä, ensin meressä kelluva punainen merkkipallo, sitten takana kajastava rantaviiva.

Raunioromantiikkaa Raaseporissa

Matkamme jatkuu Mustiosta aamuvarhaisella. Fagervikin ruukkialue sijaitsee vaikuttavassa paikassa: järvi on ylhäällä, korkealle eristyneenä, ja alhaalla ruukki, jolla on aina ollut raikasta, virtaavaa vettä käytössään. Harhailemme alueella hetken, kunnes jatkamme matkaa Snappertunan kautta Raaseporiin. Korkealle kalliolle 1300-luvulla rakennettu kivilinna on vaikuttava; nyt se on vain raunio - se olisi 1800-luvulla herättänyt ihastusta saksalaisissa romantikoissa. Raunio on aavistus historiasta, joka vain pilkahtaa tietämättömyyden verhon takaa.

Raasepori hylättiin jo 1550-luvulla; sen strateginen merkitys väheni Helsingin perustamisen jälkeen. Syitä oli varmasti muitakin. Miten kalliolle rakennetun linnan vesihuolto oikein hoidettiin, varsinkin jos meren ranta maan kohoamisen takia kaikkosi kauemmas? Linnaa katsellessa ajattelen, että pitäisi ehdottomasti kirjoittaa raunioiden kulttuurihistoria. Mieleen tulee Sigmund Freudin kirja Aikamme kulttuuri, jossa psykoanalyytikko vertaa Rooman kaupunkia mielen rakenteeseen: rauniot kätkevät alleen lukemattomia kerrostumia, jotka voi vain aavistaa.

Seuraavan yön nukuimme Tammisaaressa, motellissa, joka on aivan keskustassa, uimarannan tuntumassa.

Mustio ja Hjalmar Linder

Loma on auttamattomasti loppumassa, mutta aurinko on toista mieltä: säät vain lämpenevät. Päätimme yks'kaks' lähteä kesän viimeiselle matkalla, ensin yöksi Mustioon ja toiseksi yöksi Tammisaareen. Soitin Mustion kartanoon, ja onnekkaasti löytyi vapaa huone. Lähdimme matkaan, ensin moottoritietä Saloon ja sieltä Kiskon kautta perille. En ole aiemmin käynyt Mustiossa. Vuonna 1911 valmistuneessa Finland -elokuvassa nähdään lyhyt Atelier Apollon tuottama kuva, jossa kamarijunkkari Hjalmar Linderin auto kaartaa kartanon ovelle ja isäntä astuu kyytiin. Linder oli varhaisimpia suomalaisia autonimistajia: hän hankki Ranskasta paitsi menopelin myös kuljettajan. Auto oli niin pyhä, että työläisten piti hakea pyyhkeet, kun vekotinta työnnettiin pois ojasta, ettei hohtava pinta likaantuisi. Linder oli eksentrinen, poikkeuksellinen hahmo. En tiennyt aiemmin, että hän teki itsemurhan Marseillessa. Hän puolusti vuoden 1918 jälkeen punaisia, tuli valkoisten vainoamaksi, myi omaisuutensa ja päätti kadota. Liiketoimet epäonnistuivat täysin ja kaikki varat hupenivat. Viimeisenä päivänään Linder kirjoittiin 26 kirjettä, ohjeita sukulaisilleen ja viranomaisille, ja sen jälkeen viilsi ranteensa.

Mustiossa on rauhallinen englantilainen puutarha. Illan viiletessä parempaa ei voisi toivoa. Kun elämä hiljenee, käyn vielä uimassa Mustiojoessa, juuri tuossa kohdassa, josta otin valokuvan...

Armas Järnefelt ja elävä kieli

Elokuuksi on jälleen liikaa kirjoitustöitä... Aloitan Armas Järnefelt -kirjasta, johon teen osiota nuoruusvuosista ja opiskeluajasta. Järnefeltien suku on tuottanut runsaasti kirjallista jäämistöä, kirjeenvaihtoa, jota SuviSirkku Talas on toimittanut hienoiksi kokoelmiksi, puhumattakaan aiemmin julkaisemattomista kirjeistä.

Arvid Järnefelt on kaunokirjallisessa teoksessaan Vanhempieni romaani piirtänyt tarkkaa kuvaa Elisabeth ja Aleksander Järnfeltin yhteiselosta ja siitä fennomanian kyllästämästä kotipiiristä, jossa Armaskin varttui. Ei voi olla ihmettelemättä sitä tarmoa, jolla Aleksander juurrutti suomea lapsilleen, vaikka suomi ei ollut edes hänen alkuperäinen kotikielensä. Tosin aina hänen ei tarvinnut verbaalista kieltä käyttää: tuiman isän aikomukset ymmärettiin viiksikarvan värähdyksestäkin... Elisabethille suomenmielisyyden on täytynyt olla aluksi järkytys: baltiansaksalaiseen Clodt von Jürgensburg -sukuun kuuluneen Elisabethin oli pakko opetella uusi, vieras kieli.

Perheen kirjeenvaihto on kielellisesti rikasta ja moni-ilmeistä. Tiukkailmeisen Aleksanderinkin kirjeet ovat täynnä mielikuvituksellisia hellittelysanoja, varsinkin silloin kun hän kirjoitti lempilapselleen Ainolle, "nöpöselleen", "tipotaposelle". Armaan kirjeistä huokuu lapsenomainen innostus, varsinkin musiikkiin. Mammalle hän raapusti vuonna 1896: " Voi eiköhän milloinkaan sinne Suomeen saatasi oopperata. Minä semmosella innolla johtaisin Freischütziä tai jotain muuta. Voi sairas kun ne ovat kauniita ne klassilliset oopperat."

Samalla kun kirjoittelin, kuuntelin Outi Paanasen vuonna 2006 toimittamaa radio-ohjelmaa Armas Järnefelt - säveltäjä ja kapellimestari. Ohjelmassa oli runsaasti 1950-luvulla tehtyjä haastatteluja, joissa ikääntynyt maestro kertoi nuoruudenmuistojaan. Ääni värisi, ja kieli oli jotakin sellaista, jota enää ei kuule. YLE:n Elävästä arkistosta löytyy vuoden 1955 haastattelu kokonaisuudessaan.

Bergman ja Antonioni - Kiihko (1944)

Maanantaina 30. heinäkuuta kaksi eurooppalaisen elokuvan tienraivaajaa siirtyi ajasta iäisyyteen: Ingmar Bergman kuoli 89-vuotiaana ja Michelangelo Antonioni 94-vuotiaana, molemmat kotonaan. Bergman kuvasi elokuvissaan usein ihmissuhteita pakkojen, normien ja moraalisten ristiriitojen puristuksessa, Antonioni taas 1900-luvun ihmisen vieraantuneisuutta ja modernisaatiota. Bergmanin elokuvat olivat 1980-luvulla elokuvakerhojen vakio-ohjelmistoa: muistelen istuneeni Dominossa katsomassa helteellä Talvenvalon kaltaisia draamoja Turun Elokuvakerhon kesäsarjassa. Antonionia oli jo tuolloin vaikeampi nähdä valkokankaalla, tosin elokuviakin oli vähemmän. Ruotsin matkalla näin Identificazione di una donnan Folkets biossa.

Katsoimme eilen illalla Bergmanin käsikirjoittaman ja Alf Sjöbergin ohjaaman Kiihkon (Hets, 1944), joka palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla heti sodan jälkeen. Sjöberg on ohjaajana aivan liian tuntematon; esimerkiksi nerokas Himlaspelet (1942) on varmasti vaikuttanut Bergmaninkin tuotantoon.

Kiihko oli Bergmanin ensimmäinen käsikirjoitus, ja oli varmasti onnekasta, että hän pääsi yhteistyöhön vankan konkarin kanssa. Tarinan keskiössä on sadistinen latinan opettaja (Stig Järrel), jota kutsutaan Caligulaksi. Hahmo on rakennettu kaksi vuotta aiemmin valmistuneen Hasse Ekmanin draaman Lågor i dunklet pohjalta: siinäkin Järrel näyttelee häiriintynyttä latinistia. Kiihkossa Caligulan vastaparina on ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Jan-Erik Widgren (Alf Kjellin), joka tutustuu tupakkakaupan myyjään Bertha Olssoniin (Mai Zetterling). Jos Jan-Erik on Caligulan terrorin kohteena luokkahuoneessa, Bertha on hänen seksuaalisten ahdistelujensa kohteena iltaisin. Tarinassa on kaikki Bergman-elokuvan tunnusmerkit: ihmissuhteiden vyyhti ankarien sääntöjen pakkopaidassa, moraalisten ongelmien käsittely, uskonnolliset viittaukset. Caligula muistuttaa pirullisuudessaan Fannyn ja Alexanderin (1982) isäpuolta, pappia, joka armon sijasta tarjoaa vain ahdistusta. Kiihkossa pääosassa ei oikeastaan ole "kiihko" vaan piina: kaikki ovat piinattuja, Jan-Erik on opettajansa hiostama, mutta samalla häntä piinaavat seksuaaliset normit ja stereotypiat, Berthaa piinaa öinen ahdistelija ja Caligulaa sisäinen pimeys. Kukaan ei lopulta ymmärrä kärsimystä: Jan-Erik ei ota todesta Berthan ahdistusta, vanhemmat eivät ymmärrä Jan-Erikiä, poliisi ei ole kiinnostunut Berthan kuolemasta, rehtori ei pysty selvittämään, mitä on tapahtunut - ja lopulta Caligulakin jää yksin sisäiseen pimeyteensä Jan-Erikin astuessa valoon.

Kiihkossa on vahvaa vertauskuvallisuutta. Koulu on eräänlainen kiirastuli, jossa ihmisten sielua koetellaan. Alkukohtauksessa näemme nuoren pojan, joka myöhästyy, pyrkii salaa pääsemään kouluun, mutta joutuu haukkana vartioivan opettajan kynsiin. Aloituksen henkilöhahmoihin ei enää palata, mutta elokuvan tunnelma ja tavoite käy selväksi. Aloitus on muutoinkin erinomainen: koko aamuhartauskohtaus on suvereenisti rakennettu. Koululaiset laulavat virttä, ja samalla ohjaaja ja käsikirjoittaja nopein vedoin esittelevät tarinan henkilöt. Valojen ja varjojen käyttö on heti ensi metreiltä lähtien tyrmäävää.

Ainoa seikka, joka Kiihkossa jäi vaivaamaan, on Berthan kohtalo. Miksi hänen täytyy kuolla? Eikö hänen kuolemaansa oteta vakavasti? Ahdistettu ja piinattu Bertha on tarinan täydellisessä marginaalissa: vertauskuvallinen kertomus keskittyy Jan-Erikin kehitystarinaan, jossa "siveettömäksi" leimattu mutta tosiasiassa hyväksikäytetty ja kiusattu tyttö on vain väline. Ensimmäisen 45 minuutin aikana Kiihko kehittyy vaikuttavasti, mutta ainakin minusta Berthan sivuuttaminen tuntui tyrmistyttävältä. Käännekohtana on vuoropuhelu Berthan asunnon porraskäytävässä. Hän pyytää peloissaan Jan-Erikiä jäämään. Tämä hylkää tytön, ja samassa Caligulan käden varjo kohoaa porraskäytävän seinälle...