21. maaliskuuta 2007

Kadonnut Mullintie 36: lapsuusmuisto

Kärsämäkeläisyyteni muuttuu todeksi aina, kun kysytään, missä koulussa olen käynyt. Joudun punastumaan ja mutisemaan, että olin ensin Kärsämäen kansakoulussa ja sitten Pallivahassa. Yritän kääntää tilanteen voitoksi tokaisemalla, että olihan siellä sellainen ruokalakin kuin Kärsäkuppi, tosin paljon myöhemmin. Hämmennys on yleensä täydellinen, kun mainitsen vielä, että asuimme Mullintiellä.

Kun muutama vuosi sitten kävin katsomassa vanhaa asuinpaikkaa, juuri mitään ei ollut jäljellä. Osoitekin on vaihtunut. Mullintie 36 on nykyään Kairialankadulla. Siihen aikaan, 1960- ja 1970-luvuilla, Markulantie katkaisi Mullintien, joka jatkui takiaisten reunustamana, kapeana kinttupolkuna, kunnes alkoi uudelleen nykyisen Kairialankadun päässä ja yhtyi lopulta Punomontiehen. Osoitteen takia minua oltiin passittamassa Raunistulan kouluun, mutta äitini Aili oli jämäkkä ja taisteli oikeuksieni puolesta: lähimpään kouluun piti päästä. Opettajakseni tuli Ruth Harjala, joka oli koulinut jo isääni Taunoa. Isäkin oli asunut lapsuutensa Mullintiellä, siinä pienessä punaisessa talossa, joka ikkunat peitettynä uhmaa aikaa ja löytyy vieläkin Kairialankadun päästä. Keittiössä ja kamarissa asui monilapsinen työläisperhe. Isoisäni Arvo oli kaupungin hevoskuskeja, ja tallit olivat aivan vieressä, Kärsämäen kupeessa. Isoisää en koskaan ehtinyt tavata, mutta mamma, Signe, asui punaisessa mökissään ja tarjosi aina auliisti pullamössöä ja kauraryynejä.

Me asuimme vuokralla Tuomen Einon ja Annikin naapurissa, vanhassa keltaisessa talossa, joka oli rakennettu ylemmäs, kallioiselle mäelle. Jos sattui ukkostamaan, ikkunat helisivät vuorenvarmasti. Talon omisti Irja Reinilä, jonka äiti oli ollut töissä Kaerlan myllyssä. Helsinkiläinen omistaja kävi käymässä kerran kesässä, istui hetken vintissä vanhojen valokuvien ja vaatteiden keskellä ja vaipui muistoihinsa. Sitten hän lähti. Talon ympärillä avautui iso, vehreä tontti; omenapuita, luumupuita, kirsikkapuita ja kitulias päärynäpuu. Luumun tuoksu sateen jälkeen on iskostunut muistiini, ja se, etteivät päärynäpuun antimet olleet yhtä meheviä ja houkuttelevia kuin Ikuisten kertomusten hyvän ja pahan tiedon puussa. Pihapiiriin kuului punainen liiteri, jossa oli vessa, puuvaja, ”palokalut” ja mankelihuone. Lapselle ihmeellisin paikka oli mankeli, jossa naapurit kävivät suoristamassa lakanoitaan. Suurta pyörää kampeamalla saatiin laitos liikkumaan. Se oli mysteeri.

Menin kouluun vuonna 1968, autuaan tietämättömänä kaikista niistä levottomuuksista, jotka samaan aikaan kuohuttivat maailmaa. Kävelyreittini kulki Punomontieltä Tuulismäentielle – siihen tiivistyi koko maailma. Koulutie on piirtynyt mieleen käsittämättömän tarkasti: voisin vieläkin ummistaa silmäni ja kuvitella matkan portille asti. Alku oli tosin hankalaa. Käännyin kotiin jo ensimmäisessä mutkassa ja äiti joutui viemään minut pyörällä.

Kärsämäen kansakoulu oli parhaimmillaan silloin, kun läheiseltä Hellaksen tehtaalta leyhähti suklaan tuoksuinen pilvi. Se antoi lupauksen jostakin paremmasta, ainakin kouluruokaan verrattuna. Olin tietysti hämmentynyt opintielle joutumisesta. Yhtäkkiä ympärillä oli lapsia, kun tähän asti olin leikkinyt vain siskoni Annen kanssa. Luokalta löytyi lopulta monta kaveria: Saarisen Juha, joka oli sukua moottoripyöräilijä Jarno Saariselle, Ruoholan Jouni, jota en ole nähnyt sen koommin, ja tietysti Liippalan Kari, joka oli paras kaverini koko kouluajan. Kari asui Punomontiellä.

Ensimmäisellä luokalla käytiin koulua vielä lauantaisin, mutta sitten tapahtui arjen kumous: vapaat lauantait mullistivat elämän Mullintielläkin. Saunapäivä oli pelastettu. Tosin meillä ei ollut omaa saunaa, vaan kävimme aina Lehtosella, mäen alapuolella. Taapersimme saunatakit päällä, pesuvadit kainalossa naapuriin joka lauantai, ja ilta päättyi saunakahvien jälkeen Taistelevien Virtasten äärelle. Viikonloppuisin oli aikaa paitsi nukkua pitkään myös penkoa lähimetsiä. Neil Armstrong laski jalkansa kuun pinnalle heinäkuussa 1969, mutta minun tunnettu maailmankaikkeuteni rajautui Mullientien metsiköihin, jotka silloin tuntuivat tiheiltä ja läpikäymättömiltä, toinen avautui tien toisella puolella, toinen oli mamman vessan takana, täynnä pähkinäpensaita, kiviä ja kallioita. Siellä oli tilaa intiaanien ja kalpeanaamojen taistelulle.

Nyt tuo maailma on kadonnut: Mullintie 36 ei ole kartalla, ja vanha kaunis talokin on purettu. Ovatko Irja Reinilän salaisen huoneen muistot tuhoutuneet? Mitä on tapahtunut sille aarrearkulle, jonka kaivoimme maahan kellarin taakse? Eikö kukaan löytänyt sitä voipaperiin piirrettyä aarrekarttaa, jonka kätkin vintin portaiden viereen, repaleisen seinäpaperin taakse, vanhojen sanomalehtien väliin?

Mankeli on päätynyt kaatopaikalle, liiteri on poissa, ja lähimetsään on noussut kerrostaloja. Siinä, missä ennen oli mielikuvituksellisen vääristynyt mänty, loistava kiipeilypuu, on nykyaikainen leikkiteline. Sammaloituneen kallion kohdalla on asvaltoitu parkkipaikka. Mutta muistista lapsuuden maisema ei katoa. Pihapiirin yksityiskohdat, pieninkin kivi ja ruohontupsu, ovat olemassa niin kauan kuin minäkin.


(ilmestyy Kärsämäki-kirjassa huhtikuussa 2007)

3 kommenttia:

Anu Lahtinen kirjoitti...

Hei,

Selvisipä tässä nyt ohimennen sekin, millaista liikuntoa harrasti Jarno Saarinen, joka Ylen taannoisten aamu-uutisten mukaan on Turun tunnetuin urheilija.

Yst.terv. AL

A M Kauppi kirjoitti...

Hei, ihan pakko lähettää viesti! Aloitin itse Kärsämäen kansakoulussa v. 1968 mutta kävin sitä vain 1,5 vuotta kun muutimme Lahteen. Opettajana oli Ruth Harjala. Luokalta muistan sellaiset oppilaat kuin Anne Ullakonoja, Keijo Alanko ja joku Simo, en muista sukunimeä, mutta oli hyvä piirtämään. Minä istuin ainakin aluksi Anne U:n vieressä takarivissä. Ujo tyttö jolla oli vaalea tukka palmikoilla. Asuimme Impivaarantiellä, josta kävelin joka aamu ihan yksin. Pallivahan koulusta jäi mieleen vain käynnit hammashoitolassa, ihan yksin sielläkin piti 6-vuotiaan (olen syntynyt joulukuussa) käydä kärsimässä.

Hannu Salmi kirjoitti...

Taisimme olla samalla luokalla, sillä Ruth Harjala oli minunkin opettajani!