Iskusanojen valtakunta

Eduskuntavaalit ovat pelottavan lähellä. Vaalilauseita ja avainsanoja singahtelee ilmaan, kun poliittisia tavoitteita yritetään tiivistää ja saada julkisuuteen. Kilpailu äänestäjien huomiosta on kovaa, vaikka äänestäminen onkin tänään suosittua vapaa-ajan huvia. Voimme äänestää Idolsin mukana ympäri vuoden, ja kohta saamme laittaa euroviisutkin järjestykseen. Onneksi tekstiviesti on keksitty, sillä nyt kansalainen voi vaikuttaa…

Samaan aikaan kun mediakulttuuri on saanut uusia muotoja ja foorumeita, yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut lyhyttavaraksi. Parhaimpina pidetään sellaisia ideoita, jotka voi tiivistää kymmeneen sekuntiin suorassa radio-ohjelmassa tai puristaa napakkaan PowerPoint-esitykseen. Raporttien luetuimpia osuuksia ovat tiivistelmät, joista toimenpide-esitykset siirtyvät käytäntöön melkein huomaamatta. Oppikirjat täyttyvät laatikoista ja tietoikkunoista.

Tiedotustutkijat pelottelivat informaatiotulvalla jo 1970-luvulla, ja Internetin ensiaskeleet muutamaa vuosikymmentä myöhemmin synnyttivät huolen lisääntyvästä ”infoähkystä”. Näitä synkkiä näkymiä ei kannata maalailla, mutta on selvää, että tietämisen tavat ja tiedon roolit ovat dramaattisesti muuttuneet. Avainsanat, tiivistykset ja mainoslauseet ovat päivän sana. Samalla julkisuus on yhä tavoitellumpaa. Tuoreessa kirjassa Ken leikkiin ryhtyy... Julkisuuden himo ja hinta Ville Blåfield ja Leena Sharma toteavat, että lähes puolet 15–25-vuotiaista nuorista haaveilee elämästä julkisuudessa.

Kuulin kerran, miten kokenut tutkija opetti nuorempaa kollegaansa väittämällä, että kansainväliseen menestykseen voi päästä kehittämällä oman käsitteen, avainsanan, joka muodostuu henkilökohtaiseksi tavaramerkiksi. Toki käsitteellinen ajattelu on kriittisen tiedon lähtökohta, mutta keyword-ajatus on myös tietoista itsetehostusta, oman uran kehittämistä muodikkain keinoin.

Tieteen pitäisi olla kriittistä, luovaa järjenkäyttöä, joka avaa uusia näköaloja ja tuottaa uutta tietoa. Silti iskusanojen ote on vahva niin tutkimuksessa kuin tiedepolitiikassakin. Tästä on kuvaava esimerkki aivan viime päiviltä. Valtiosihteeri Raimo Sailaksen johtama työryhmä luovutti opetusministeri Antti Kalliomäelle 19. helmikuuta selvityksen, jossa esitettiin huippuyliopiston perustamista Suomeen. Konkreettisena tavoitteena on Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistäminen siten, että kokonaisuuden rahoitus kaksinkertaistuu nykyisestä. Esitys annettiin sopivasti vaalien alla, raaka-aineeksi poliitikkojen visioille kansainvälisen kilpailukyvyn lisäämisestä.

Eniten olen ihmetellyt sitä, miten ajatus ”huippuyliopistosta” on mennyt niin täydellisesti läpi – vaikka tietysti tämä on vain loogista jatkoa takavuosien puheelle ”huippuosaajista” ja ”keihäänkärjistä”. Jopa hankkeen vastustajat puhuvat esityksestä huippuyliopistona. Mutta: mikään yksikkö ei voi olla huipulla ennen kuin on antanut näyttöjä ja tehnyt ansiokasta työtä, puhumattakaan että se olisi huipulla ennen syntymäänsä. ”Huippuyliopisto” on avainsana, jonka merkitystä kukaan ei rohkene kiistää, sillä kukapa vastustaisi huipulla olemista. Avainsanan taakse kätkeytyminen on osa strategiaa, joka korostaa hallinnollisten ja teknisten toimenpiteiden merkitystä. Tiiviin idean kautta markkinoidaan pitkää taloudellista sitoumusta, valtiolta odotettua 500 miljoonan euron panostusta vuoteen 2012 mennessä.

Keihäänkärki-ajattelussa minua on aina harmittanut sen yhtäaikainen utooppisuus ja epädemokraattisuus. ”Huipulta” odotetaan samantapaista auvoisaa tulevaisuutta kuin nuoret odottavat tv-esiintymiseltä. Samaan aikaan tutkimuksen laaja kenttä näyttäytyy harmaana massana, jonka tehtävä on tuottaa ”huippuosaajia”. Avainsanojen ja tiivistämisen kulttuuri ei suosi vakavaa perusteiden pohtimista. Millaista olisi huippututkimus, joka ei suhtaudu kriittisesti omiin lähtökohtiinsa, ja jos se olisi kriittistä, olisiko se enää sitä, mitä huippujen tivaajat haluavat?

(kolumni Turun Sanomiin 13.3.2007)