Aguirre - jumalan viha (1972)

Aloitimme Aguirren (Aguirre, der Zorn Gottes, 1972) katsomisen jo lauantaina, mutta jouduimme jättämään kesken. Se oli oikeastaan harmi, koska elokuva on intensiivinen ja niin mieltä askarruttava, että sen haluaisi katsoa heti kahteen kertaan. Werner Herzogin tyyli on historian kuvaajana ole illustionistinen: vaikka eletään 1500-lukua, elokuvan fyysisyyteen liittyy myös kameran läsnäolon korostuminen. Kun aloituskohtauksessa espanjalaiset valloittajat vaeltavat läpi kostean, höyryävän viidakon, kameran linssikin on sumussa. Ehkä tämä performatiivisuus korostaa Aguirrea vertauskuvallisena kertomuksena enemmän kuin menneen maailman kuvauksena. Uuden maaailman valloittajien ahneuden elokuva näyttää marginaalisena järjettömyytenä, joka ei lopulta pysty hetkauttamaan sitä maailmaa, jossa intiaanit elävät. Paradoksi on siinä, että valkoiset janoavat kultaa tajuamatta olevansa paratiisin keskellä: luonto antaa heille kaikkensa. Loppua kohden jokea pitkin kulkeva lautta muodostuu koko länsimaisen kulttuurin metaforaksi. Jäljellä on enää Aguirre (Klaus Kinski) ja lautta lipuu eteenpäin ilman, että kukaan sitä enää ohjaisi.