Jesse James – suuri seikkailija (Jesse James, 1939)

Henry Kingin ohjaama ja Nunnally Johnsonin käsikirjoittama Jesse James – suuri seikkailija (Jesse James, 1939) on nähty muutamaan kertaan televisiossa, eri vuosikymmenillä. Näin varmaankin lapsena vuoden 1972 esityksen, ja traaginen loppu jäi lähtemättömästi 11-vuotiaan mieleen. Juuri kun Jesse (Tyrone Power) ja Zee (Nancy Kelly) ovat pakenemassa Kaliforniaan, tulee kavala Bob Ford (John Carradine) toteuttamaan luopiomaisen tekonsa. Lopetus tuo mieleen Verdin oopperat, joissa rakastavaiset yltyvät duettoon aikoessaan paeta, mutta jahkailevat niin kauan, että jäävät kiinni. Lopetuksen klassisuus tuo mieleen antiikin tarinat ja tietysti Caesarin murhan. Nyt Brutuksena on luihu Bob. Lapsena en ymmärtänyt, että lopputulos on väistämätön ja että näin täytyy tapahtua. Tietenkin toivoin, että Jesse olisi saanut toisen mahdollisuuden.

Vuoden 1939 ensi-iltayleisölle kaikki oli selvää jo etukäteen. Historia oli ikään kuin määrännyt Bob Fordin ampumaan Jesse Jamesin selän takaa. Nyt tuntuu hämmästyttävältä, miten lähellä Jamesin veljesten maailma oli sitä elokuvayleisöä, joka westernin aikanaan näki ensi-illassa. Jesse Jamesin murhasta oli kulunut 57 vuotta ja Frank Jamesin kuolemasta vain 24 vuotta. Henry Kingin ohjaus oli myös siinä mielessä poikkeuksellinen, ettei sitä kuvattu Hollywoodin lähellä vaan aidoilla paikoilla Missourissa. Vuonna 1939 elokuvaa kritisoitin voimakkaasti siitä tavasta, jolla hevosia kohdeltiin, ja kieltämättä hurjalta näytti kohtaus, jossa takaa-ajetut hyppäävät hevosineen jyrkänteeltä veteen. Yleisömenestys oli silti taattu, ja siitä kertoo myös nopeasti toteutettu jatko-osa, Fritz Langin ohjaama Frank Jamesin paluu (The Return of Frank James 1940). Molemmissa elokuvissa Frankin roolia näytteli Henry Fonda. Ei liene sattumaa, että Sergio Leone käytti Frank-nimeä Huuliharppukostajassaan (Once Upon a Time in the West, 1968). Pitkät takitkin ovat käytössä jo Henry Kingin westernissä.