Kevätsinfonia (Frühlingssinfonie, 1982)

Näin Peter Schamonin ohjaaman Kevätsinfonian (Frühlingssinfonie, 1983), kun elokuva oli ensi-iltakierroksellaan 1980-luvun alussa. Silloin en juurikaan innostunut Clara Wieckin ja Robert Schumannin suhteesta kertovasta elokuvasta, vaikkakaan en enää tarkkaan muista miksi. Ehkä pidin lopputulosta paperinmakuisena ja vähän kömpelösti etenevänä, ja Robert Schumannia esittävä Herbert Grönemeyer tuntui olevan väärässä roolissa. Schamoni on sittemmin ohjannut myös elokuvan Caspar David Friedrichistä, ja katsoin sen muutama vuosi sitten. Pidin erityisesti epookin kuvauksesta, ja nyt kun katsoin Kevätsinfoniaa uusin silmin, siinä oli samaa 1800-luvun alun henkeä. Vaikka elokuvaa on varmaankin tehty melko maltillisella budjetilla, interiöörit ja katunäkymät on huolella valmisteltu. Samoin kuvauksessa on otettu huomioon aikalaisvalaistus, ja monessa kohtauksessa kynttilöiden lämmin valo pääsee oikeuksiinsa. Historiallisiin tavoitteisiin liittyi sekin, että länsisaksalaiseen elokuvaan saatiin kuvauslupa Itä-Saksasta, ja ulkokuvauksia tehtiin niin Leipzigissa kuin Dresdenissäkin. Lopulta Kevätsinfoniasta tuli ensimmäinen länsisaksalainen näytelmäelokuva, joka pääsi teatterilevitykseen Itä-Saksassa. Jaettu Saksa näkyy myös roolivalinnoissa. Claran isän Friedrich Wieckin rooliin valittiin thüringeniläissyntyinen Rolf Hoppe, joka oli tehnyt kansainvälisen läpimurtonsa István Szabón elokuvassa Mefisto (1981). Clarana puolestaan esiintyi Nastassja Kinski ja Robertina sittemmin kokonaan rockmusiikin puolelle siirtynyt Herbert Grönemeyer.

Jo elokuvan nimi Kevätsinfonia kielii tarinan painopisteestä. Teemana on Clara Wieckin ja Robert Schumannin orastava rakkaus ja liitto, joka toteutuu isä-Friedrichin vastustuksesta huolimatta. Friedrich pilkkaa nuorta säveltäjää siitä, ettei tämä ollut luonut muuta kuin vaatimattomia pianoteoksia, ja niin elokuva kulminoituu Kevätsinfoniaksi kutsutun ensimmäisen sinfonian säveltämiseen. Clara Wieck oli aikansa arvostetuimpia pianisteja, mutta elokuvassa näkökulma on alusta lähtien Robert Schumannin. Ensimmäisessä kohtauksessa hän on kuuntelemassa genovalaista viuluvirtuoosia Niccolò Paganinia (jota muuten esittää Gidon Kremer). Schumann ilmaisee halunsa tulla pianon Paganiniksi, ja myöhemmin elokuva kuvaakin Schumannin epätoivoista yritystä harjoittaa jokaista sormeaan erikseen painojen avulla. Nuori pianisti tärveli kätensä, eikä hänestä koskaan tullut Paganiniin verrattavaa taituria. Sen sijaan Clara Wieck oli virtuoosi, ja mietin, että elokuva ei sittenkään anna tälle taiteilijuudelle sen ansaitsemaa asemaa. Sinänsä Nastassja Kinski esittää Claraa vakuuttavasti, mutta enemmänkin Clara näyttäytyy ensin isänsä Friedrichin taloudellisten intressien välineenä ja myöhemmin Robert Schumannin taiteilijuuden tukijana.