Vain kuolleen ruumiini yli 2 (Die Hard 2, 1990)

Olen Die Hard -elokuvien suhteen aloittelija, enkä ole koskaan aiemmin kokonaan katsonut sarjan kakkososaa, jonka Renny Harlin ohjasi. Mutta nyt sen aika tuli, 35 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen. Die Hard 2 on suoraviivainen toimintaelokuva, kuten edeltäjänsäkin, ja rakentaa tarinan täydellisesti päähenkilönsä John McClanen (Bruce Willis) ympärille. Mieleen tulevat edellisen vuosikymmenen Vietnam-elokuvat, mutta nyt sissisotaa käydään urbaanissa, teknologisoituneessa ympäristössä. Kakkososan keskiössä on lentokenttä, sen terminaali, takahuoneet ja ilmastointikäytävät, mutta myös kentän liepeiltä löytyvät maastot, joissa McClane jäljittää rikollisryhmää.

Die Hard -sarjan kaksi ensimmäistä osaa valmistuivat Berliinin muurin murtumisen molemmin puolin, vuosina 1988 ja 1990. Jos oikein tulkitsen, kummassakaan elokuvassa toiminnan motiivia ei kytketä kylmän sodan aikaan tai sen päätökseen niin kuin niin monessa muussa toimintaelokuvassa. Kun ykkösosassa epäily länsisaksalaisesta terrorijärjestön operaatiosta osoittautuu tavanomaiseksi ryöstöretkeksi, kakkososassa taustalla on kuvitteellisen Latinalaisen Amerikan valtion diktaattori Esperanzan (Franco Nero) vapautusyritys. Diktaattoria ollaan kuljettamassa Yhdysvaltoihin oikeuden eteen, kun ryhmä rikollisia käynnistää näyttävän pelastusoperaation, jouluaattona. Molemmissa elokuvissa näkemys viranomaisista on melko kriittinen, tai pikemminkin populistinen. Suomalaisia Die Hard 2 puhutteli erikoisilla Finlandia-viittauksillaan. Sibeliusta kuullaan pitkin matkaa musiikkiraidalla, mutta erityisesti elokuvan lopussa. Suomalainen tulkitsee Finlandian raskaat vaskikuorot vaaran merkkeinä, mutta mietin, miten musiikki on yhdysvaltalaiselle kuulijalle avautunut. Finlandia-hymni on sikäläisessä virsikirjassa, joten ehkä musiikki on saanut myös uskonnollisia sävyjä.