Kuolleet lehdet (2023)

Kuolleet lehdet (2023) on Aki Kaurismäen kahdeskymmenes elokuva ja siinä mielessä virstanpylväs pitkällä uralla. Se kurottautuu kohti ohjaajan aikaisempaa tuotantoa ja on pelkistyneisyydessään jatkoa esimerkiksi elokuvalle Varjoja paratiisissa (1986), joka valmistui jo 37 vuotta aikaisemmin. Huomaan katsoessani, miten myös oma audiovisuaalinen ympäristöni on näiden vuosikymmenien aikana muuttunut, ja samalla on muuttunut suhtautumiseni pelkistettyyn estetiikkaan. Tämän mediateollisen yltäkylläisyyden keskellä tuntuu virkistävältä katsoa elokuvaa, joka taiteilee niukkojen kerronnan keinojen avulla ja osoittaa, miten vähäeleisyys voi olla rikkautta.

Kuolleiden lehtien nimi herättää jo monenlaisia ajatuksia. Se viittaa paitsi Joseph Kosman säveltämään ja Jacques Prévertin sanoittamaan kappaleeseen ”Les feuilles mortes”, joka tuli tunnetuksi Yves Montandin esittämänä, myös Marcel Carnén elokuvaan Yön portit (Les portes de la nuit, 1946), jossa sävelmä ensi kertaa kuultiin, tosin ilman sanoja. Kaurismäen tulkinnassa laulu kuullaan vasta aivan lopussa Olavi Virran esittämänä. Mietin paljon tätä linkitystä. Kaurismäen elokuvassa on niin ikään syksy ja keskiössä rakkaustarina. Tarinoissa on kohtalonomaisuutta, jota sota varjostaa. Samaan aikaan maailmat eroavat toisistaan voimakkaasti. Kaurismäen elokuvassa pienten ihmisten tarinaa kehystävät valkokankaan suuret tunteet: ne avaavat utooppisen näkymän maailmaan, joka on toisaalla.

Kuolleet lehdet näyttää riutuneen, ankaran maailman, mutta tarina on lopulta optimistinen. Ansa (Alma Pöysti) ja Holappa (Jussi Vatanen) löytävät toisensa ja ylittävät vaikeudet. Alkoholin tuoma eskapismi on tässä elokuvassa ehkä vahvemmin läsnä kuin muissa Kaurismäen elokuvissa, mutta se ei nujerra rakkautta. Kuolleiden lehtien lohdullisuutta vahvistaa miljöö, joka on oikeastaan kaikista ohjaajan elokuvista tuttua. Radiossa kerrotaan Ukrainan sodasta, mutta fyysinen maailma on kuin kerrostuma esineitä viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta. Kaurismäen musée imaginaire on kokoelma 50-luvun partakoneita, 60-luvun huonekaluja, 70-luvun lankapuhelimia, vanhoja elokuvajulisteita ja ylipäätään esineiden tuomaa tuttuuden kokemusta.