Ohjus (2024)

Vihdoin tuli mahdollisuus katsoa Miia Tervon käsikirjoittama ja ohjaama Ohjus (2024), jota on luonnehdittu draamakomediaksi. Rovaniemeläissyntyinen Tervo tunnetaan lyhytelokuvistaan ja tietysti esikoispitkästä Aurora (2019), joka sai aikanaan seitsemän Jussi-palkintoa. Ohjus herättää uteliaisuutta ja tietysti odotuksia monellakin tasolla. Jo aihepiirikin kiinnostaa, sillä lähtökohtana on joulukuussa 1984 tapahtunut välikohtaus, jossa neuvostoliittolainen ohjus syöksyi Suomen ilmatilaan. 

Ohjuksen keskiössä on kahden lapsen yksinhuoltaja Niina (Oona Airola). Hän on toipumassa parisuhteesta väkivaltaisen miehen kanssa ja saa työn paikallisessa sanomalehdessä, jota pitkätukkainen Esko (Hannu-Pekka Björkman) johtaa. Ohjus punoo yhteen useita tarinalinjoja. Kun ohjus tulee Suomen ilmatilaan, Niina törmää vaiteliaisuuteen ja haluttomuuteen pohtia, millaisia vaikutuksia tällä on. Hän törmää sukupuolittuneisiin rakenteisiin, joissa naisen on vaikea rakentaa itsenäistä elämää ja uraa. Samaan aikaan Niina tutustuu ja ihastuu lentäjään, jolla on omakohtaista tietoa meneillään olevasta tapauksesta.  

Ohjusta on luonnehdittu draamakomediaksi, mutta itse en osaa nähdä elokuvaa komediana, paitsi ehkä Hannu-Pekka Björkmanin olemuksen verran. Pikemminkin elokuvassa on kriittinen ja vakava perusviesti, sillä se rinnastaa Niinan aseman miehisessä ympäristössä siihen tapaan, jolla Suomi alistuu Neuvostoliiton tahtoon. Elokuva päättyy ratkaisujen kynnykselle, mutta tärkeä kysymys oman mielipiteen ja näkemyksen merkityksestä on nostettu esille. Ohjus kuvaa 1980-lukua, mutta tarinalla on monia kiinnekohtia nykypäivään. Luin juuri Johanna Aatsalon kirjan Paljastus, joka kuvaa urheilujournalismin armotonta maailmaa, ja tuntuu, että Ohjuksen Niinan kohtalossa on paljon samaa. Ajankohtaisuutta korostaa myös kysymys rajojen yli vahingossa tai tarkoituksella lentävistä ohjuksista: tämän maailman keskellä elämme vuonna 2024.