Neljä Jaume Collet-Serran ohjausta

Olen onnistunut tähän asti välttämään barcelonalaissyntyisen Jaume Collet-Serran elokuvat, mutta nyt katsoimme sarjana kaikki ohjaajan Liam Neesonin kanssa tekemät toimintaelokuvat. Aloitimme jännärillä Unknown (2011), joka on kuvattu Berliinissä ja joka sai myös ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla. Alussa tohtori Martin Harris (Liam Neeson) saapuu konferenssiin, kadottaa laukkunsa ja menettää onnettomuudessa muistinsa. Käsikirjoituksen idea on kaiken valheellisuus, näennäisyys, mikä vähitellen paljastuu sekä Martin Harrisille että katsojalle. Elokuvan ehdoton hahmo on entinen Stasin agentti Jürgen (Bruno Ganz), joka auttaa Harrisia mutta joutuu lopulta astumaan traagisesti syrjään. Collet-Serran ohjaus on ytimekästä mutta lopultakin aika tavanomaista. Pelti kolisee Berliinin keskustassa välillä kohtuuttomastikin.

Seuraavaksi vuorossa oli Non-Stop (2014), joka jatkoi ohjaajan yhteistyötä Neesonin kanssa. Edelliseen elokuvaan verrattuna Non-Stop on perinteisempi dekkaritarina ja siinä on yhtymäkohtia neljä vuotta myöhemmin valmistuneeseen jännäriin The Commuter. Yhdistävänä tekijänä on ainakin käsikirjoittaja Ryan Engle, joka oli mukana molemmissa. Jos Neesonin esittämä hahmo elokuvassa Unknown on yksinäinen susi, Non-Stopissa hän on lentokonepoliisi, joka on tehnyt elämässään virheitä ja joka tarinan kuluessa lunastaa kunniallisuutensa. Käsikirjoituksessa on Frank Capran tuotannosta muistuttava populistinen elementti: lentokoneen matkustajat asettuvat tukemaan keskushenkilöä. Kieltämättä Non-Stop on sujuvasti ohjattua: erityisen taidokas on elokuvan alku, jossa vihjeet rakentavat tunnelmaa.

Seuraavana vuonna valmistunut Run All Night (2015) perustuu Brad Ingelsbyn käsikirjoitukseen ja palaa tyylillisesti Collet-Serran ja Neesonin ensimmäiseen yhteiseen elokuvaan. Tässä tosin päähenkilön alennustila hakee vertaistaan. Jimmy Conlon (Liam Neeson) on paatunut gangsteri, alkoholisti, joka on menettänyt perheensä ja vieraantunut pojastaan. Hänen ainoa ystävänsä on toinen gangsteri, Shawn McGuire (Ed Harris). Alennustila on syvimmillään elokuvan alussa, jossa Jimmy esittää joulupukkia, onnettomin tuloksin. Collet-Serran ohjaus on rajua ja väkivaltaista, mutta tarinaa kantaa antiikin tragediasta muistuttava päähenkilöiden taipumus tehdä kohtalokkaita erehdyksiä, jotka sysäävät heitä mahdottomiin tilanteisiin. Käsikirjoitus kääntyy lopuksi konventionaalisille linjoille, kun Jimmy lunastaa kuolemallaan rahtusen kunniallisuuttaan.

Neljäs Collet-Serra/Neeson-elokuva The Commuter (2018) jatkaa Non-Stopin linjaa ja on oikeastaan sen toisinto, tai ainakin yritys ratsastaa sen saavuttamalla menestyksellä. Juonen tasolla elokuvat muistuttavat toisiaan siksi, että ne ovat dekkarimaisia, mysteerin tai arvoituksen ratkaisemiseen perustuvia tarinoita. Collet-Serra on parhaimmillaan ensimmäisen puolen tunnin tai 45-minuuttisen aikana, jolloin elokuva antaa vihjeitä katsojalle ja rakentaa tunnelmaa. Paljon vähemmän kiinnostavaa on aivan loppu, jossa proosalliset ratkaisut tai selitykset kerrotaan katsojalle. Non-Stopin tapaan The Commuter sijoittuu suljettuun tilaan: edellisessä se oli lentokone, tällä kertaa juna, tarkemmin sanottuna lähiöjuna, jossa juuri potkut saanut vakuutusvirkailija joutuu oudon arvoituksen keskelle. The Commuterin lopussa on Non-Stopin tapaan ripaus Frank Capraa, kun junan matkustajat osoittavat solidaarisuuttaan päähenkilöä kohtaan. Neljän elokuvan jälkeen tuntuu, että Jaume Collet-Serra on epäilemättä lahjakas tekijä, mitä jo The Commuterin alkukin osoittaa. Minuun vetosi eniten capralainen ote, ehkä siksikin, että se toi moderniin toimintaelokuvaan sopivan annoksen klassisuutta.