Reininkulta Kansallisoopperassa

Kansallisoopperan uusi Nibelungin sormus -tetralogia käynnistyi Reininkullalla 30. elokuuta 2019. Viikko on ollut niin kiireinen, etten ole vielä ehtinyt kirjata ajatuksia muistiin. Nyt on sen aika. Ensi-illassa oli aistittavissa jännitystä kuten aina: minkälaisena Ringin maailma avautuu, kun esirippu vihdoin nousee? Toisaalta, olivat ensivaikutelmat mitä tahansa, Reininkulta on aina matkan ensimmäinen etappi. Wagnerille tämä yksinäytöksinen, neljästä kohtauksesta muodostuva teos oli nimenomaan Vorabend, ja varsinainen tarina oli vielä tulossa. Tämä on näkökulma, joka Anna Kelon ohjausta, Mikki Kuntun lavastusta ja visualisointia ja Esa-Pekka Salosen johtamista tarkastellessa on hyvä pitää mielessä. Emme vielä tiedä, millainen kokonaisvisio tekijöillä on mielessään. Ringissä jokainen teoksen osa on toki tärkeä, mutta yhtä olennaista on se, millainen tulkinta kokonaisuutta ohjaa. Koko sykli nähdään toukokuuhun 2021 mennessä, jolloin nykyisen tekijäryhmän visio kokonaisuudessaan täydentyy. Sellaista etukäteistietoa on jo käynyt ilmi, että tulevilla oopperoilla on erilaiset ajalliset kiinnekohdat. Vaikka Reininkulta näyttäytyykin meille satuna ja fantasiana, myytin tilalle tai rinnalle asettuu myöhemmissä osissa historia. Kelon tulkinta Ringistä ei ehkä ole niin myyttinen kuin miltä nyt vaikuttaa.

Nibelungin sormus on ihmeellinen, poikkeuksellinen teos jo laajuutensa ja haastavuutensa vuoksi. Se on koetinkivi aina sekä tekijöilleen että oopperataloille. Wagnerille teos oli tour de force monessakin mielessä. Suunnitelma sai alkunsa Dresdenissä Euroopan hullun vuoden melskeessä 1840-luvun lopulla. Lähtökohtana oli sankarin, Siegfriedin, kuolema, joka nähdään viimeisessä osassa Jumalten tuhossa. Vähitellen jokaiselle osalle syntyi taustoittava musiikkidraama, kunnes suunnitelma oli tetralogian mittainen. Wagnerin mukaan katsojan oli saatava elää ja kokea se historia, jonka läpi Siegfried ja hänen rakastettunsa Brünnhilde kulkisivat ja jonka perillisiä he ovat. Wagner kirjoitti koko syklin libreton valmiiksi 1850-luvun alussa, ja Reininkullan partituuri valmistui vuonna 1854. Silti teossarjan synty oli hidas prosessi, ja Siegfriedin aikana Wagner joutui tunnetusti keskeyttämään sävellystyön ja toteutti välissä Tristanin ja Isolden. Vaikka Reininkulta oli valmiina jo varhain, se sai ensi-iltansa vasta vuonna 1869 Münchenissä, tasan 150 vuotta sitten, Baijerin Ludwig II:n suosiollisella tuella. Koko Ring nähtiin sitäkin myöhemmin, vuonna 1876 Bayreuthissa. Wagner loi siis teostaan vuosikymmenien ajan.

Vuoden 2019 Reininkulta alkaa maagisen salaperäisesti. Kun katsomo on pimentynyt, pieni kultahippu näyttää putovan kohti syvyyttä. Olisiko se viittaus eteenpäin, siihen miten valtaa tuottava sormus lopulta palautuu Reinvirtaan Jumalten tuhossa? Musiikki lähtee pimeydestä, alkusoiton kontrabassojen sävelet alkavat varkain ja luovat odottavan tunnelman. Vasta sitten valot syttyvät orkesterimonttuun, ja alkusoiton Es-duurisoinnulle rakentuva punos täyttää salin. Alun päähenkilö Alberich (Jukka Rasilainen) astuu ulos munasta, kuin myytin synnyttämänä, flirttailee Reinintyttärien kanssa, kiroaa rakkauden ja anastaa Reinin kullan. Reinin varrelta Reininkulta siirtyy toisessa näytöksessä jumalten valtakuntaan, kolmennassa alas kääpiöiden kansoittamaan Nibelheimiin ja lopussa jälleen jumalten pariin. Anna Kelon tulkintaa katsoessa mietin, miten selkeästi se itse asiassa kertoo niistä aineksista, joista Wagner on teoksensa ammentanut. Ensimmäinen kohtaus viittaa Reinin asemaan saksalaisessa mielikuvituksessa, toisen kohtauksen aineisto on antiikin kirjallisuudesta, josta Wagner sai innoitusta. Katsoja näkee jumalten lepäävän marmorisilla divaaneilla ja nauttivan kultaisia omenoita nuoruutensa lähteeksi. Kolmannen näytöksen Nibelheim, orjuutettu ja alistettu yhteiskunta, muistuttaa siitä, miten Dresdenin Vaterlandsvereinissa Wagner tutustui 1840-luvun lopulla anarkisteihin, joiden mukaan omistaminen on varkautta. Juuri tässä kohtauksessa Wotan (Tommi Hakala) yhdessä tulen jumala Logen (Tuomas Katajala) kanssa ”varastaa varkaalta”. Samassa kohtauksessa on ripaus Charles Perreault’n ja Grimmin veljesten satumaailmaa, kun Wotanin ja Logen houkuttelemana Alberich muuntautuu ensin käärmeeksi ja sitten sammakoksi, kohtalokkain seurauksin. Neljännessä kohtauksessa Wotan jatkaa neuvotteluaan jättiläisten Fasoltin (Koit Soasepp) ja Fafnerin (Jyrki Korhonen) kanssa Freian (Reetta Haavisto) vapauttamiseksi. Antiikin tragedia vilahtaa esiin deus ex machina -jaksossa, jossa Erda (Sari Nordqvist) nousee maan uumenista varoittamaan Wotania. Jumalat pelastuvat sormuksen kiroukselta, tällä erää. Wagner ammensi aineksia myös muinaisskandinaavisesta runoudesta ja saagakirjallisuudesta: lopussa Wotan johtaa jumalat linnaan, joka tunnetaan Valhallana.

Minulle Kansallisoopperan Reininkulta oli vahva juuri sellaisena kuin se oli. En kaivannut muita viittauksia 1800-luvulle, tai Wagnerin vaikutushistoriaan 1900-luvulla. Silloinkin kun tulkinta korostaa tarunomaista, myyttisyys toimii juuri siten, ettei se ole aikaan sidottu vaan antaa tilaa tulkinnalle ja ajankohtaisille merkityksille. Wagnerin musiikkidraamojen libretot kantavat mukanaan oman aikana tunnehistorian aarteistoa, joka elää omaa elämäänsä ja jonka perillisiä me 2000-luvullakin olemme. Ringissä puhutaan tunteista ja ihmissuhteista. Reininkulta sisältää erityisen raskaita perhesuhteita: Wotan on antanut jättiläisille pantiksi kälynsä Freian, Alberich orjuuttaa veljeään Mimeä (Dan Karlström), Fafner tappaa kullanhimossaan veljensä Fasoltin... Valkyyriassa tulemme näkemään, miten Wotanin tytär Brünnhilde kapinoi isäänsä vastaan, vihdoinkin. Ringiä voisi tulkita 1800-luvun perhekäsityksiä vasten. Reininkullassakin rahan ja rakkauden raadolliset siteet valmistelevat myöhempää Siegfriedin ja Brünnhilden suhdetta, joka irtaantuu sääty-yhteiskunnan valtarakenteista. En voi sanoa, että nämä tulkinnat olisivat olleet vuoden 2019 Reininkullassa korostettuja, mutta juuri sen myyttinen painotus antaa niille tilaa. Samoin se antaa tilaa varmasti myös monille muille tulkinnoille. Kun katsoin esitystä, itse musiikki eli itsensiivisesti. Koko miehitys oli erinomainen. Jos Tommi Hakala laulaa Wotania myös tulevissa Ringin osissa, on kiinnostavaa nähdä, mihin tulkinta kehittyy. Ensi-illassa erityisen vahvasti jäivät mieleen, ainakin minulle, Tuomas Katajalan veijarimainen ja kirkas Logen tulkinta, Jukka Rasilaisen dramaattinen Alberich ja Dan Karlströmin sinänsä lyhyt mutta sitäkin painavampi Mimen rooli.