Kun isä tahtoo (1935)

Kun isä tahtoo...(1935) on vielä muutaman päivän katsottavissa YLE Areenassa. Elokuva oli Valentin Vaalan kuudes ohjaustyö ja perustui Tauno Tattarin alkuperäiskäsikirjoitukseen. Se on myös siinä mielessä kiinnostava, että Vaala itse näytteli keskeistä roolia. Seuraavan ja käsittääkseni viimeisen kerran hänet nähtiin valkokankaalla viisi vuotta myöhemmin elokuvassa Kyökin puolella (1940). Kun isä tahtoo... osoittaa kuitenkin, että Vaala olisi hyvin voinut piipahtaa kameran etupuolella useamminkin. Tiettävästi roolissa piti alun perin olla Fritz-Hugo Backman, mutta rahoitussyistä ohjaaja heittäytyi itse mukaan komediaan. Vaalan edellinen ohjaus Helsingin kuuluisin liikemies (1934) oli ollut taloudellinen katastrofi, eikä uran jatkamiseksi ollut muita vaihtoehtoja. Joka tapauksessa Kun isä tahtoo antaa osviittaa Vaalan myöhemmälle uralle, sillä hän jatkoi ohjaajantyötään nimenomaan modernin, kaupunkiympäristöön sijoittuvan komedian taitajana.

Moderni henki pihisee Kun isä tahtoo... -elokuvassa jo siinä mielessä, että nuori päähenkilö Manne Hietikko (Valentin Vaala) työskentelee autokorjaamossa. Tämä tuo mieleen 30-luvun alun saksalaiset elokuvat, joissa komediaa veisteltiin bensiinin lemun ja pakokaasun katkun keskellä, ajatellaanpa vaikka Wilhelm Thielen suosittua musiikkikomediaa Rakkautta ja bensiiniä (Drei von der Tankstelle, 1930). Kun isä tahtoo... tapailee myös sääty-yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan rajoja siinä mielessä, että jännite syntyy epäsäätyisen rakkauden teemasta. Sukkatehtailija Lampaanpään (Eino Jurkka) tytär Vappu (Regina Linnanheimo) ilmoittaa rakastuneensa autonkorjaaja-Manneen, mikä järisyttää perhettä. Äiti (Hulda Keskinen) hyväksyy tyttärensä suunnitelmat, mutta isällä on vaikeuksia suhdetta hyväksyä, varsinkin kun hänelle selviää, että nuorukainen on nähnyt hänet itse teossa, ostamassa korua Kyllikki Mattlerille (Emmi Jurkka). Tarina on viihdyttävä ja sujuva, vaikkakin Vaalan kuvallisessa ajattelussa on vielä hapuilevuutta myöhempiin teoksiin verrattuna.