Calle P. (1965)

SVT näytti hiljattain Robert Brandtin komedian Calle P. (1965), joka ei varmaankaan ole ruotsalaisen elokuvan tunnetuimpia teoksia. Katselin sen sivusilmällä siirtäessäni sitä boksilta levylle. Olen pitkään miettinyt, että pitäisi joskus tarkemmin tutkia mykkäelokuvan jälkeistä mykkäelokuvaa, eli sitä, miten elokuvahistorian käytännöt ovat eläneet tyylillisinä muistumina. Mel Brooksin Pähkähullujen paratiisi eli Silent Movie (1976) tulee välittömästi mieleen, mutta aihe on runsaampi. Mykkäelokuvajaksoja löytyy paljon, samoin välitekstien käyttöä niin pitkästä elokuvasta kuin mainoksistakin. Calle P. kuuluu tähän sarjaan: se on 1960-luvun modernistinen komedia, mutta tehty kokonaan ilman puhuttua dialogia. Modernistisen tyylittelyn makua antaa se, ettei elokuvassa käytetä dialogitekstejä lainkaan. Välitekstejä on vähän, ja ne osoittavat enemmän laajoja ajallis-paikallisia siirtymiä.

Calle P. esittelee päähenkilönä keksijä Calle Parkingin (Carl-Gustaf Lindstedt), joka Tukholman parkkipaikkaongelman tuloksena kehittää matkalaukkuun mahtuvan auton. Optimistinen Calle yrittää myydä keksintöään viranomaisille, mutta juonittelevat liikennesuunnittelijat Ahrmann ja Behrmann ryhtyvät laittamaan kapuloita rattaisiin koettuaan asemansa olevan uhattuna. He turvautuvat salaperäisen vampin (Lill Lindfors) palveluksiin, mutta Calle onnistuu selviämään vaaroista. Kiinnostavaa on, miten valikoiva Calle P. on mykkäelokuvakeinojen suhteen. Ääniefektejä käytetään, mutta ne ovat usein parodisessa roolissa. Samoin ohjaaja Robert Brandt viljelee runsaasti Méliès-henkisiä muodonmuutosefektejä.