Käsikirjoittajat Jean Aurenche ja Pierre Bost saivat Franҫois
Truffaut’n tuomion Cahiers du cinéma -lehdessä ”psykologisen realismin”
edustajina. Nyt tuntuu, että Aurenchen ja Bostin tuotanto ansaitsisi uudelleenarvioinnin,
mutta monia elokuvia on vaikea saada käsiin. Tähän ryhmään kuuluu Jean
Delannoyn ohjaama Pastoraalisinfonia
(La Symphonie pastorale, 1946), joka on Suomessakin nähty tv:ssä kahteen
otteeseen, vuosina 1985 ja 1991. Ensi katsomalla Aurenchen ja Bostin tyyli on todellakin
psykologisoivaa, mutta en usko, että käsikirjoituksen kutsuminen realistiseksi
johtaa kovin pitkälle. Aurenche ja Bost olivat erikoistuneita
kirjallisuusfilmatisointeihin, ja tästä Pastoraalisinfoniassakin
on kyse. Pohjana on André Giden (1869–1951) vuonna 1919 ilmestynyt romaani.
Toisen maailmansodan jälkeen Gide oli jo veteraani, uransa huipulla, ja sai
kirjallisuuden Nobelin vuosi Pastoraalisinfonian
jälkeen.
Tarina sijoittuu vuoristoon, jossa pieni sokea tyttö jää
orvoksi isoäidin kuoltua. Paikallinen pastori Jean Martens (Pierre Blanchar) ja
tämän puoliso Amélie (Line Noro) adoptoivat lapsen, joka saa nimen Gertrude
(aikuisena häntä esittää Michèle Morgan). Ennen pitkää pastori rakastuu
ottotyttäreensä. Alkuperäisromaanin, ja elokuvan, nimi viittaa Ludwig van
Beethovenin kuudenteen sinfoniaan, jota Jean vie Gertruden kuuntelemaan. Musiikilla
on muutoinkin teoksessa painoarvoa, mutta pastoraalisinfonia viittaa papin ja
ottotyttären suhteeseen. Jean Martens on pastor,
paimen, mutta pastoraali merkitsee tässä myös idyllistä suhdetta, melkein
utooppista uskoa eristäytymiseen ulkomaailmasta. Gertrude on sokea, mutta
metaforisessa mielessa sokea on myös Jean, joka ei näe moraalinsa rapautumista.
Tarinasta kehkeytyy kolmiodraama, kun Jeanin ja Amélien poika Jacques (Jean
Desailly) rakastuu niin ikään Gertrudeen. Erityisen vaikuttava on jakso, jossa
Gertrude saa näkönsä takaisin ja palaa kotiin. Hän ei pysty tunnistamaan
läheisiään ennen kuin nämä puhuvat, ja hän edehtyy luulemaan poikaa isäksi.
Pastoraalisinfonian elokuvaversio
valmistui sodan jälkeen 1946, mutta myös alkuperäisromaani oli syntynyt
maailmanpalon vanavedessä 1919. Väistämättä tulee mieleen, että tarinan
eristäytynyt, ahdas elämänpiiri viittaa siihen sulkeutuneisuuteen, jota
maailmansodat olivat merkinneet. Lopputulos on arvattavasti traaginen, eikä
Jeanin, sen paremminkin kuin Jacquesinkaan, unelma voi toteutua. Viime kädessä
kärsijä on kuitenkin Gertrude, jonka oma ääni ei missään vaiheessa pääse
kuuluviin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti