Berliini 2: Matteus-passio Filharmoniassa

Berliinin filharmonikot esitti 17.–19. lokakuuta 2013 Peter Sellarsin ohjaaman Matteus-passion, joka taisi saada kantaesityksensä jo vuonna 2010. Nyt miehitys oli pääosin sama lukuun ottamatta sitä, että bassobaritonin osuudet lauloi Thomas Quasthoffin sijasta Eric Owens. Sir Simon Rattlen johtamassa esityksessä muita osia tulkitsivat Camilla Tilling (sopraano), Magdalena Kožená (mezzosopraano), Topi Lehtipuu (tenori), Marc Padmore (evankelista, tenori) ja Christian Gerhaher (Jeesus, baritoni). Olennaista esityksessä oli sen tietoinen teatterinomaisuus, mutta toki niin Johann Sebastian Bachin alkuperäinen oratorio kuin Matteuksen evankeliumikin ovat dramaattisia, ohjauksellista otetta kutsuvia teoksia. Teatterin läsnäolo käy selväksi alusta lähtien: orkesteri on sijoitettu kahteen ryhmään, joiden välissä bassocontinuo on, ja kapellimestari liikkuu lavalla yhtenä tapahtumien toimijana. Kuoro on jakaantunut useaan osaan, sekä etu- että taka-alalle, ja poikakuoro tulee mukaan ylhäältä korkeuksista, mihin terassimallinen konserttitalo antaa loistavat mahdollisuudet. Tilallisuutta Sellarsin ohjaus hyödyntää muutoinkin erinomaisesti: passion lopussa Pilatus istuu parvella yleisön joukossa, ja Kristus tuntuu tekevän jokaisen sisääntulonsa aina vain korkeammalta, aivan kuin hän olisi vähä vähältä siirtymässä pois ihmisten maailmasta – ja niinhän hän siirtyykin. Erityisen onnistunut on Topi Lehtipuun sisääntulo resitatiiviin ”O Schmerz”, jossa sivuseinä antaa vielä lisätukea tuskan voimalle. Varsinainen aaria ”Ich will bei meinem Jesu wachen” tuo hänet lavalle vaipumaan maassa lepäävän evankelistan viereen.

Sellarsin ja Rattlen tulkinnassa erityisen koskettava hahmo on evankelista, jota tulkitsee Marc Padmore. Resitatiivi on poikkeuksellisen kaunista, mutta riipaisevaksi sen tekee se tapa, jolla tulkinnassa evankelista samastuu Kristukseen. Hän ei ole ulkopuolinen kertoja, joka vain kokoaisi tarinaansa tuleville polville. Ohjaus korostaa sitä tapaa, jolla evankelista myötäelää kärsimystä. Tämä tekee tulkinnasta inhimillisen tavalla, joka ei edellytä itse evankeliumien hyväksymistä todistuksena: evankelistalle kertominen on itsessään kärsimystä ja siksi koskettavaa. Peter Sellarsin dramatisoinnissa tärkeässä roolissa on edelleen se tapa, jolla orkesteri osallistuu toiminnan ylläpitämiseen. Tähän Bach on antanut avaimet eriomaisilla soolo-osuuksillaan. Magdalena Koženán kauniisti laulama ”Erbarme dich mein Gott” toimisi itsenäisenäkin, mutta viulusoolo tulee osaksi näyttämöllistä toimintaa vaikkakin melko etäisesti muihin aarioihin nähden. Eric Owensin tulkitsema ”Gebt mit meinen Jesum wieder” muodostuu dialogiksi viulistin ja laulajan välillä, ja laulaja on polvistuneena koko aarian ajan. Tätä tunteiden vuoropuhelua katsoessa jää ihmettelemään, miksi musiikkia ei ylipäätään voisi useammin dramatisoida ja miksi musiikon, kapellimestarin ja jokaisen kuorolaisen kehollisuus ei voisi tulla osaksi kokonaistaideteosta muulloinkin kuin oopperalavalla.