Turun Suomalainen Yliopisto sai marraskuussa 1924 valovoimaisen vieraan. Saksalainen historianfilosofi ja kulttuurikriitikko Oswald Spengler saapui luennoimaan ja houkutteli Akatemiatalon juhlasaliin tuvan täydeltä väkeä. Vieras oli niittänyt mainetta teoksella Länsimaiden perikato (1918–22).
Jo ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista Spengler oli vetänyt johtopäätöksen, että länsimainen kulttuuri oli tiensä päässä, tuhon partaalla. Spenglerin mukaan kulttuurit syntyvät, kasvavat, kukoistavat ja vähitellen hiipuvat. Sodan jälkeen näillä ajatuksilla oli erityistä kysyntää, sillä päättynyt katastrofi oli helppo tulkita lopun enteeksi.
*
Spenglerin jälkeen ajatukset länsimaiden kriisistä ja perikadosta ovat olleet säännöllisesti esillä, ja tuntuu, ettei perikadolle ole näkyvissä loppua. Länsimaisen rappion tarina on itse asiassa Spengleriä vanhempi ja olennainen osa vastakohtaansa, myyttiä länsimaiden edistyksellisyydestä. Rappiota ei olisi, ellemme jo olettaisi länsimaiden olevan sivistyksen kärjessä.
Perikadon teema on ajankohtainen tänäänkin. Politiikan tutkija Samuel P. Huntington julkaisi 1996 teoksen Kulttuurien kamppailu, johon viitattiin usein syyskuun 11. päivän terrori-iskujen yhteydessä. Viime vuonna historioitsija Niall Ferguson puolestaan julkaisi kirjan Sivilisaatio: me ja muut, joka etsii länsimaiden oletetun menestystarinan juuria. Parhaillaan televisiossa pyörii Fergusonin sarja Länsimaiden illankoitto, jonka nimi viittaa suoraan Spenglerin teokseen ja jatkaa sitkeästi länsimaiden perikadon ajatusta.
Nyt uhat ja haasteet ovat toisenlaiset kuin ensimmäisen maailmansodan päättyessä, mutta samalla perikadon jatkuva toistuminen pakottaa kysymään – ei niinkään sitä, ovatko länsimaat todella tuhon partaalla – vaan mitä kriisin kokemus, perikadosta puhuminen, merkitsee ja mitä sillä halutaan saavuttaa.
*
Jo Oswald Spenglerin aikana perikato ymmärrettiin vaihtelevin tavoin. Vajaa viikko vierailun jälkeen sanomalehti Uusi Aura julkaisi pääkirjoituksen ”Länsimaiden heikko kohta”, jossa näkemys perikadosta yhdistyi Venäjällä tapahtuneeseen vallankumoukseen ja hiipivään kommunismin pelkoon. Länsi-Euroopan kansat eivät pääkirjoituksen mukaan nähneet uhkaavaa vaaraa. Kirjoittajan mukaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneissä pikkuvaltioissa oli toisenlaista ”voimaa” kuin vanhoissa ”kangistuneissa” Länsi-Euroopan maissa, sillä niillä oli halu elää ja luoda uutta.
Uuden Auran kirjoituksessa ajatus länsimaiden tuhosta yhdistyy vaaran kokemukseen, siihen, että kriisin hetkellä käsitys historiasta asettuu liikkeeseen. On tärkeää ymmärtää historia jatkuvasti muuttuvana merkityksenantona. Ihminen on itse ajan virrassa, ja siksi historiaa pitää tarkastella myös kokemukselliselta kannalta. Historia on aina sitä, mitä se meille merkitsee.
*
Minulle keskustelu länsimaiden perikadosta on puhetta historian merkityksellisyydestä. Spenglerin, niin kuin Fergusoninkin, ajatukset kielivät siitä, että historiakäsitys kumpuaa kriiseistä. Horisonttimme muuttuu joka hetki; ja siksi historia on kirjoitettava aina uudelleen. Yritämme katsoa menneisyyttä ulkopuolelta, mutta olemme väistämättä sen osia, sen synnyttämiä ja perillisiä. Juuri tämä perillisyys tekee perikadon ajatuksesta inhimillisen, sillä se sisältää ajatuksen siitä, että jokin, joka on kerran alkanut, väistämättä päättyy. Juuri kriisin hetkellä menneisyys muuttuu tärkeäksi ja merkitykselliseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti