Suolla tuulee (1958)

Suolla tuulee (Wind Across the Everglades, 1958) kuuluu Nicholas Rayn tuotannon harvinaisuuksiin, ainakin siinä mielessä, että se on esitetty Suomessa televisiossa vain kerran vuonna 1966. Budd Schulbergin käsikirjoitukseen perustuva draama sijoittuu vuosisadan vaihteen Floridaan, joka hankkii hyvinvointiaan välittämällä eksoottisten lintujen höyheniä muualle Yhdysvaltoihin. Suolla tuulee on 1950-luvun yhdysvaltalaisessa elokuvassa harvinainen ekologinen puheenvuoro. Päähenkilö on liittovaltion Miamiin lähettämä Walt Murdock (Christopher Plummer), jonka tehtävänä lopettaa lintujen järjetön salametsästys. Floridan rämeikössä elää metsästäjien johtaja Cottonmouth (Burl Ives), jonka miehistö on kuin lännenelokuvan lainsuojaton perhe, villeyden ja sivistyksen rajamailla mellastava ryhmä. Samalla kun lintujen elinolot heikkenevät, kaventuvat myös paikallisten seminole-intiaanien elämän edellytykset.

Suolla tuulee valmistui epämääräisissä olosuhteissa, ja tuottajat Budd ja Stuart Schulberg antoivat ohjaaja Nicholas Raylle potkut aivan kuvausten loppuvaiheessa. Budd Schulberg ohjasi puuttuvat kohtaukset ja valvoi leikkaustyön. Arvoitukseksi jää, miten kokonaisuus lopulta muodostui ja mikä oli Rayn panos. Taitavassa värien käytössä on sittemmin nähty yhtäläisyyksiä Rayn muuhun tuotantoon, eikä ekologinen virityskään ole kaukana seuraavana vuonna valmistuneesta elokuvasta Paholaisen hampaat (The Savage Innocents, 1959). Tuotannon epätietoisuus näkyy toisaalta siinä, että varsinkin elokuvan keskivaiheilla tapahtumien kuljetus on kulmikasta ja sekavaakin.

Schulbergin ja Rayn myrksyisästä yhteistyöstä seurasi joka tapauksessa poikkeuksellisen kiinnostava puheenvuoro. Yhteiskuntakriittinen särmä terästyy loppua kohti, kun Murdock paljastaa höyhenien salakuljetuksen Miamiin, mutta oikeusistuin ei ole kiinnostunut välittäjien tuomitsemisesta. Sen sijaan Murdock lähetetään Cottonmouthia vangitsemaan, aivan kuin ongelma ratkeaisi metsästäjäjoukon toimiminnan lopettamisella. Parasta elokuvassa onkin sen lopetus: Murdock ja Cottonmouth juovat läpi yön, kunnes seuraavana aamuna he lähtevät yhdessä kohti Miamia - Cottonmouth vakuuttuneena siitä, ettei kokematon lintujen puolustaja, Bird Man, pysty kuljettamaan vankiaan suon yli.

Lopulta Murdock jää yksin. Käärme puree Cottonmouthia, joka tuupertuu kosteikkoon. Viimeisinä hetkinään hän näyttäisi ymmärtävän lintujen kauneuden, mutta yllä leijuukin jo korppikotka. Metsästäjät muistuttavat lännenelokuvan lainsuojattomia, jotka edustavat väistyvää sukupolvea: he elävät luonnon keskellä, sen ehdoilla ja sitä vastaan taistellen, mutta heille ei ole sijaa modernissa maailmassa. Samalla on kyse luontokäsitysten törmäyksestä. Cottonmouthin ryhmälle luonnossa elämäminen on olemassaolon kamppailua. Tätä näkökulmaa tekijätkin korostavat näyttämällä vähän väliä, miten kaimaani hotkaisee tielleen osuvan linnun tai käärmeen. Murdockille luonnosta on tullut suojelun kohde, estetisoitu maailmansa, ja hän näkeekin Floridan rämeen maapallon alkukotina, paratiisina, jossa elollinen luonto on juuri noussut esiin alkumerestä. Viimeisellä matkallaan Murdock ja Cottonmouth tavallaan ymmärtävät olevansa samassa veneessä: luontoa ryöstävä yhteiskunta on lopulta kaukana Floridan suolta, se on laajempi ja abstraktimpi hyväksikäyttäjä, jota on vaikea horjuttaa.

Lopuksi pari huomiota näyttelijäsuorituksista: Burl Ives on jälleen loistava, varsinkin viimeisissä kohtauksissa. Christopher Plummer esiintyi tässä elokuvassa ensimmäistä kertaa pääroolissa, ja Cottonmouthin joukoissa debytoi Peter Falk ensimmäisessä näytelmäelokuvassaan.