Harald Reinlin ohjaama Hopeajärven aarre (Der Schatz im Silbersee, 1962) oli kylmän sodan Euroopassa kädenojennus rautaesiripun yli: se valmistui Saksan Liittotasavallan ja Jugoslavian yhteistuotantona. Sittemmin Serbian vuoristoissa kuvattiin niin länsi- kuin itäsaksalaisiakin lännenelokuvia, joissa paikalliset saivat tyytyä intiaanien rooleihin. Saksalaisen lännenelokuvan historiassa Hopeajärven aarre on erityisasemassa: se on Karl Mayn klassisen seikkailuromaanin filmatisointi. Kaksikko Old Shatterhand (Lex Barker) ja Winnetou (Pierre Brice) on jäänyt varsinkin saksalaisen yleisön nostalgisoimaksi sankaripariksi. Elokuva sai Goldene Leinwand -palkinnon kerättyään kolme miljonaa katsojaa 12 kuukaudessa.Vaikka saksalaisen lännenelokuvan ajatukselle on helppo hymyillä, Hopeajärven aarteessa on paljon viehättävää ja onnistunutta. Samaan aikaan kun Hollywood-elokuvissa intiaaneja kaatui kuin heinää, Old Shatterhand ja Winnetou edustavat yhteisymmärrystä valkoisen miehen ja alkuperäisten amerikkalaisten välillä. Olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin sitä, miten Euroopassa on fantasioitu nimenomaan intiaanikulttuureja toisen maailmansodan jälkeen. Hopeajärven aarretta ei lopulta kannata katsoa kertomuksena Yhdysvaltain Lännestä: se on enemmän elokuva siitä eurooppalaisesta mielikuvituksesta, jota Villi Länsi on kiehtonut 1800-luvulta asti.
Elokuvan henkilögalleriaan mahtuu kiinnostava erikoisuus, itävaltalainen perhostenkeräilijä, jonka koominen hahmo toikkaroi milloin missäkin. Hahmo on saksalaisen kielialueen sisäpiirihuumoria.
Tobis on hiljattain julkaissut klassikon blu-raynä. Kopio ei ole paras mahdollinen, mutta sitä höystävät kiinnostavat bonusmateriaalit, ja kaiken lisäksi elokuvaa voi katsoa paitsi saksan- myös englanninkielisenä. Molemmat versiot ovat dubattuja, kuten aikakauden tapaan kuului, mutta jälkimmäisessä voi kuunnella Lex Barkerin omaa replikointia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti