26. syyskuuta 2009

Andrea Chénier

Kansallisooppera esitti eilen Umberto Giordanon oopperan Andrea Chénier, tällä erää viimeisen kerran. Ranskan vallankumouksen syövereihin sijoittuva draama on Fedoran ohella Giordanon tunnetuin ooppera. Se on 1800-luvun lopun italialainen näkökulma Ranskan historian keskeiseen taitekohtaan. Päähenkilön esikuvana on kaksi päivää ennen Robespierren syrjäyttämistä giljotiinille passitettu runoilija André Chénier, jonka tuotantoa julkaistiin pääasiassa vasta kuoleman jälkeen ja josta tuli 1800-luvun alun romantikkojen kulttihahmo. Historiallista aineistoa on vain siteeksi, mutta se ei vähennä oopperan kiinnostavuutta historiallisena tulkintana. Andrea Chénier on harvoja oopperoita, joissa näytösten välillä tapahtuu ajallinen siirtymä. Ensimmäinen näytös sijoittuu vallankumousta edeltävään aikaan, vuoteen 1789, uuden ajan kynnykselle. Toinen, kolmas ja neljäs näytös siirtävät kuulijan keskelle vuoden 1794 terroria. Ensimmäinen näytös sijoittuu Coignyn linnaan, jonne aristokratia on vetäytynyt viettämään juhliaan. Samaan aikaan kun kansa huutaa leipää, puuteroidut aateliset tanssivat gavottiaan, jonka säännelty rytmi on Giordanolle kuin vastakuva linnan ulkopuolelta kantautuville vallankumouslauluille. Ensimmäinen esitelty henkilö on palvelija Gérard, joka katsoo 60 vuotta talossa palvellutta isäänsä ja laulaa katkeran aarian ”Son sessant’anni, o vecchio, che tu servi!” Vihaa uhkuva puheenvuoro päättyy kohtalonomaisen koston ennustukseen: kerran palvelijan livree muuttuisi tuomarin puvuksi.

Libretisti Luigi Illica ei kaihtanut poliittisia teemoja. Hiljattain eräs kriitikko moitti Giordanon oopperaa epädramaattiseksi, mutta ainakin libretto etenee todella ekonomisesti. Ensimmäisessä näytöksessä ei turhia sanoja juuri ole: heti palvelijan purkauksen jälkeen tutustutaan talon emäntään ja hänen tyttäreensä Maddalenaan. Tytär ei ole vielä pukeutunut juhlia varten: hän pitää kaunistautumista kidutuksena (”Io penso alla tortura del farsi belle!”). Maddalena sanoo tukehtuvansa, kuolevansa, tiukkaan korsettiin ahdettuna. Dialogi tuntuu melkein viittaavan rousseaulaiseen ajatukseen sivilisaation turmelevasta vaikutuksesta (”…nata bella eccoti fatta brutta”). Yhteiskunnallinen kritiikki vain yltyy, kun vieraiden joukossa on runoilija Chénier. Maanittelujen jälkeen hän lausuu runonsa, joka alkaa luonnon ja rakkauden ylistyksellä (”Un dì all’azzurro spazio”), mutta kääntyy papiston suorapuheiseksi arvosteluksi. Kirkossa papit kasaavat lahjoja alttareille samaan aikaan, kun vapiseva vanhus pyytää leipää. Ensimmäisessä näytöksessä vastakkainasettelu jää puheeksi ja lopuksi aristokratia jää tanssimaan gavottiaan. Tosin Giancarlo del Monacon ohjauksessa linna hajoaa pirstaleiksi joutilaan luokan – ja katsojien – silmien edessä.

Toisen näytöksen alku on shokeeraava siinä mielessä, että oikeutettu poliittinen kritiikki onkin korvautunut täydellisellä kaaoksella. Maailma on pirstaleina. Marat’lle on pystytetty alttari, josta vallankumoukselliset pyyhkivät pölyä. Prostituutio ja rikollisuus rehottavat, Gérard on noussut vallakumousjohtajaksi, Maddalena on jäänyt orvoksi ja Andrea Chénier vetäytynyt maan alle. Vaikka ensimmäisessä näytöksessä Gérardin ja Chénier’n ajatusmaailmat näyttivät olevan lähellä toisiaan, vallankumous on heidät erottanut. Chénier saa kirjeitä tuntemattomalta naiselta, itse asiassa Maddalenalta, joka tarvitsee tukea. Maddalenan palvelija Bersi on joutunut myymään itsensä suojellakseen entistä emäntäänsä. Bersin aariassa kysymys siitä, kuka oikeastaan on oikea vallankumouksen lapsi, nousee esiin: Emmekö me kaikki ole?

Vaikka Andrea Chénier on täysverinen italialainen ooppera, siinä on ripaus Chateaubriand-henkistä melankoliaa. Chateaubriand kuvasi muistelmissaan vallankumousta hävinneiden näkökulmasta: vallankumouksen melskeessä katosi kokonainen maailma, jota ei enää voinut saada takaisin. Oikea André Chénier kuvasi menneen maailman epäoikeudenmukaisuutta, mutta hän myös puolusti kuningasta. Umberto Giordanon oopperassa vallankumouksellisesta tulee vihollinen, jonka on uhrauduttava. Giordanon ja Illican luomus pitää tosin asettaa 1800-luvun lopun italialaista yhteiskuntaa vasten. Itse asiassa kustantaja oli huolestunut ensimmäisen näytöksen vallankumouksellisesta sanomasta, mutta ehkäpä rahoittaja huojentui, kun totesi kolmen seuraavan näytöksen itse asiassa kritisoivan vallankumousta, jolloin teos asettuikin tukemaan konservatiivista politiikkaa. Oopperan lopputulos on lopulta epäpoliittinen siinä mielessä, että Andrea ja Maddalena antautuvat toistensa rakkaudelle ja astuvat yhdessä giljotiiniin. He voivat saada toisensa vain kuolemassa. Giancarlo del Monacon ohjauksessa kuolema saa wagnerilaisen lemmenkuolon sävähdystä, kun rakastavaiset viimeisten tahtien koittaessa lähtevät kiipeämään ristikkoa ylöspäin, pois pimeydestä kohti valoa. Luigi Illica oli samaan aikaan kirjoittamassa librettoja Giacomo Puccinille, eikä ihme, että Andrea Chénier’ssä on paljon Toscan tuntua. Gérard ei lopulta ole yhtä absoluuttinen paha kuin Toscan Scarpia: hän uhrautuu näkemälleen pyyteettömälle rakkaudelle ja yrittää auttaa Chénier’tä mutta vallankumouksen tuomioistuin on armoton.

Laulullisesti perjantain esitys onnistui loistavasti, Päivi Nisula oli lyömätön Maddalena, eikä venäläinen tenori Mihail Agafonov ollut hullumpi Chénier. Hannu Niemelä tulkitsi Gérardin roolin. Esityksen jälkeen kapellimestari Alberto Hold-Garrido sulki partituurin ja suuteli sitä. Niin olisi voinut tehdä moni muukin.

Ei kommentteja: