Silmät hämärässä (1952)

Veikko Itkosen Silmät hämärässä on hämmentävä elokuva: film noir -henkisessä rikosdraamassa kertojana on kirjailija, joka kuvittelee neljä mieskohtaloa. Unto Salmisen näyttelemä kirjailija harhailee Helsingissä, asettuu hotelliin ja fantasioi siellä kohtaamilleen henkilöille historian. Neljässä episodissa piirtyy onnettomia elämäntarinoita: mies (Vilho Siivola)kavaltaa työnantajansa rahat vastatakseen vaimonsa odotuksiin, sodassa poikansa menettänyt näyttelijä (Uuno Laakso) suistuu alkoholismiin, sotaveteraani (Tauno Palo) kärsii syyllisyyttä rintamalla menettämänsä ystävän vuoksi ja nuoren urheilijan (Ekke Hämäläinen) rakastettu hukkuu kesäisellä uintiretkellä. Loppua kohden tarinan poimut limittyvät niin mutkikkaasti, että katsojan on vaikea pysyä perässä. Parasta kokonaisuudessa ovat episodit, sodanjälkeisen yhteiskunnan kohtalot, joita mennyt kriisi varjostaa. Erityisen hieno on Tauno Palon tähdittämä tarina, jossa menneen sukupolven sotakokemukset siirtyvät lasten leikeiksi.

Yö kuuluu rakkaudelle (1958)

Katsoimme eilen Louis Mallen elokuvan Yö kuuluu rakkaudelle (Les amants, 1958). Se valmistui heti film noir -henkisen jännityselokuvan Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l'échafaud, 1958) jälkeen. Yö kuuluu rakkaudelle alkaa aivan kuin 1950-luvun normaali yläluokkainen melodraama. Päähenkilö Jeanne Tournier (Jeanne Moreau) seuraa ystävänsä Maggien (Judith Magre) kanssa hevospooloa, jossa Jeannen rakastaja Raoul (José Luis de Villalonga) taituroi. Jeanne palaa kotiin miehensä Henrin (Alain Cuny) luokse – ja kolmiodraama täydentyy. Asetelma kuitenkin järkkyy, kun Jeanne saa kyydin nuorelta arkeologilta Bernardilta (Jean-Marc Bory). Yö laskeutuu Pariisin ulkopuolella sijaitsevaan aateliskartanoon, jonne myös Maggie ja Raoul ovat saaneet kutsun. Tilanne on hämmentävä, sillä Jeanne on saman katon alla parhaan ystävänsä, miehensä, lapsensa ja rakastajansa kanssa.

Tässä tilanteessa kaikki muuttuu. Tarina ottaa uuden, ihmeenomaisen suunnan: jäykkä seurapiirielokuva muuttuu kesäyön huumauksessa intohimoisen, heittäytyvän rakkauden kuvaukseksi. Jeanne ja Bernard valvovat ja kohtaavat kesäyössä. He kävelevät yli niityn ja puron, ajelehtivat veneessä, viettävät yhteisen yön maagisen luonnontunteen siivittämänä kuin Ingmar Bergmanin elokuvassa. Mieleen tulee Gustav Machatýn Hurmio (Extase, 1933), josta Louis Mallen on täytynyt saada vaikutteita.

Yö kuuluu rakkaudelle ammentaa voimansa muutoksesta. Tuntuu kuin koko elokuvan tyylilaji vaihtuisi yön laskeutuessa. Tarinasta tulee vertauskuvallinen, ja sosiodraama muuttuu liioitellun tunteelliseksi. Francesco Alberoni kirjoitti teoksessaan Rakastuminen, että rakkaus on viime kädessä kahden ihmisen muodostama kapinaliike. Jeanne ja Bernard jatkavat kapinaansa ja lähtevät yhdessä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Yö kuuluu rakkaudelle välittää kauniisti rakkauden huumeenomaisen tunteen, mutta myös siihen väistämättä sisältyvän epävarmuuden.

”Yliopistouudistus hajotti yliopistokentän”

Marjukka Liiten kirjoitti tänään Helsingin Sanomissa, että ”yliopistouudistus hajotti yliopistokentän”. Otsikointi on kummallnen. Se antaa ymmärtää, että valmisteilla oleva yliopistolaki on syntynyt yliopistoista itsestään, niiden omana tahdonilmauksena, ja että nyt esiin noussut vastustus merkitsee kantojen ”hajoamista”. Artikkelin ensimmäisessä kappaleessa Liiten kuvaa yliopistolaiset tahdottomaksi massaksi, jota ei oikeastaan kiinnosta, miten valtaa käytetään: ”Suurta enemmistöä yliopistoväestä byrokraattiselta kuulostava yliopistolain uudistus ei voisi vähempää kiinnostaa: on oikeastaan melko yhdentekevää, mistä opetuksen ja tutkimuksen rahoitus tulee ja kuka tarkalleen ottaen siitä päättää, kunhan sitä on tarpeeksi ja kaikki toimii kuten pitääkin.” (HS 14.3.2009)

Mistä Helsingin Sanomien toimittaja voi päätellä, että muutos on ”suurelle enemmistölle” yhdentekevä? Tulkitsen, että uutisen tarkoitus on vain vähätellä 13. maaliskuuta järjestettyjä mielenosoituksia ja antaa ymmärtää, että ”suuri enemmistö” on pakertanut tyytyväisenä tahollaan, kun ”pieni vähemmistö” on ilmaissut kantojaan. Tätä tulkintaa vahvistaa kirjoituksen seuraava väite: ”Laitostason aktiivit ovat havahtuneet uudistukseen vasta äsken, kun se on alkanut näkyä lähiympäristössä esimerkiksi aikeina yhdistää laitoksia isommiksi tulosyksiköiksi ja antaa enemmän valtaa johtajille.”

Aivan kuin kommentin tarkoitus olisi rakentaa ruohonjuuritason yliopistolaisista nukkavierua kuvaa: väki herää ruususenunesta vasta, kun on liian myöhäistä. Tosiasiahan on se, että kun yliopistolaki tuli lausuntokierrokselle, sitä kommentoivat myös ”laitostason aktiivit” (mitä se ikinä tarkoittaakaan) ja yliopistot antoivat kriittistä palautetta lakiesityksestä. Kaikki kritiikki, niin yliopistojen omat vastineet kuin oikeustieteellisten tiedekuntien dekaanienkin kommentti, on marginalisoitu. Lakiesitykseen on otettu jo kantaa kaikin mahdollisin keinoin, mutta vasta hallituksen esityksen jälkeen karmea totuus on paljastunut: lausuntokierrokselle ei annettu minkäänlaista arvoa. Aivan kuin lakiluonnos olisi tullut lausunnolle vain tavan vuoksi, ilman aikomustakaan ottaa kritiikkiä huomioon.

Perjantain mielenilmaukset olivat aito osoitus opiskelijoiden ja henkilökunnan huolesta. Niitä kannattaisi niin toimittajien kuin kansanedustajienkin kuunnella!

Sininen varjo (1933)

Näin vasta nyt Valentin Vaalan jännityselokuvan Sininen varjo (1933), tai pikemminkin kaiken sen, mitä elokuvasta on säilynyt, 16 minuutin jakson sekä sekalaisen joukon otoksia, joista osa on ilman ääntä. Aikanaan filmistä oli useampia kopioita, koska ensi-iltakin oli yhtäaikaa Pietarsaaressa, Helsingissä ja Turussa.

Sinisen varjon aikaan Vaalalla oli takanaan mykkäelokuvat Mustat silmät (1929) ja Mustalaishurmaaja (1929) sekä varhainen äänielokuva Laveata tietä (1931). Vaala oli tehnyt yhteistyötä koulutoverinsa Theodor Tugain (myöh. Teuvo Tulio) kanssa. Kaverusten viimeinen yhteinen hanke perustui Mika Waltarin tarinaan Sininen overall. Säilyneen käsiohjelman mukaan katsojat näkivät elokuvan alussa salaperäisen murtovarkaan, joka tunnettiin sinisestä asustaan. Varas tunkeutuu johtaja Tuulion tyttären Railan (Birgit Nuotio) makuuhuoneeseen ja pääsee juuri ja juuri pakenemaan. Hieman myöhemmin Raila tutustuu Joel Ormaan (Theodor Tugai) ja tunnistaa tämän varkaaksi. Juuri tästä kohdasta säilynyt 16-minuuttinen katkelma alkaa: näemme pariskunnan Aleksanterinkadulla sijainneessa Café de Colombiassa. Tähtitorninmäellä Raila pyytää Joelia luopumaan vauhdikkaasta elämästään. Joel tarttuu työhön ja aloittaa pohjalta, mekaanikkona ja latojana isänsä Oy Gutenberg Ab -kirjapainossa.

Draama kulminoituu, kun nuhteettomuutta yrittävä Joel joutuu pakenemaan entistä tyttöystäväänsä Iris Vildiä (Ellen Parviainen). Samaan aikaan uhkapeluri Jack Irbaum (Carl von Haartman) saa surmansa, ja autolla kaahannut Joel alkaa vaikuttaa epäilyttävältä. Koska elokuvan käsikirjoitus on kateissa, tarinan loppu jää arvoitukseksi. Käsiohjelman mukaan seikkailu huipentuu oikeussalissa, jonne Joel tuodaan raudoissa. Sen jälkeen juoniseloste vaikenee: ”Jokaisen on itse nähtävä, miten hänen kohtalonsa kääntyy.”

Säilyneet kuvat tuovat tuulahduksen 1930-luvun modernismista: kahvilat ja ravintolat, jazzmusiikki, öiset kadut ja Shellin huoltoasema rakentavat mielikuvaa urbaanista Helsingistä. Uutta teknologiaa edustaa myös radio, ja uhkapeluri Jack Irbaumin murha kuullaan itse Markus Raution kertomana. Sinisessä varjossa pelataan myös pajatsoa, saksalaista rahapeliä, joka oli tullut Suomeen 1920-luvun puolivälissä.

Vuonna 1933 parasta äänielokuvaosaamista edusti turkulainen Lahyn-Filmi, joka oli kaksi vuotta aiemmin tuottanut ensimmäisen kotimaisen puheäänielokuvan Sano se suomeksi. Lahyn-Filmin Yrjö Nyberg otti Sinisen varjon äänityksen harteilleen, ja aikalaisten mielestä lopputulos oli voittopuolisesti onnistunut. Säilyneiden katkelmien perusteella äänen laatu vaihteli kuitenkin paljon. Ravintolakohtauksissa musiikki korostuu, ja Sinistä varjoa tahdittivatkin kreikkalaissyntyisen Yrjö (Georg) Gunaropulosin tenhoavat sävelet.

* * *

Oheisessa kuvassa Theodor Tugai on juuri astumassa Café de Colombiasta Aleksanterinkadulle.

Kohteliaisuuden historia

”Kaikki on jo sanottu, ja me myöhästymme enemmän kuin 7000 vuotta, jona aikana on ollut ihmisiä, ja ajattelevia. Siitä, mikä koskee käytöstapoja, on kaunein ja paras korjattu pois; me poimimme vain tähkiä muinaisten ja nykyisemmän ajan taitavien ihmisten jäljiltä.” Näin kirjoitti kuuluisa esseisti ja moralisti Jean de La Bruyère (1645–1696) teoksessaan Luonnekuvia. La Bruyèren sanat kuvaavat suurta arvostusta menneitä sukupolvia, erityisesti antiikin auktoriteetteja kohtaan, sillä Aristoteleen, Plutarkhoksen, Ciceron ja Quintilianuksen antamat ohjeet elivät 1600-luvulla voimakkaana. Toisaalta sanoista kuvastuu barokkimaisen korostettu nöyryys, asettuminen vaatimattoman aloittelijan asemaan, vaikka lukijan käsissä on todellisuudessa taiturimainen ja tarkkanäköinen kirjallinen teos, joka ei ole menneisyydelle velkaa yhtään enempää kuin mikään muukaan aikalaisteksti.

Eilen tarkastettiin Helsingin yliopistossa Tuomas Tikanojan väitöskirja The ”Honnête Homme” and the Art of Pleasing, jonka keskeisiin hahmoihin La Bruyère kuuluu. Samaan aikaan kun Ludvig XIV oli siirtymässä hoveineen Versailles'hin, sellaiset kirjailijat kuin La Rochefoucauld, La Bruyère, Bellegarde, Scudéry ja Méré rakensivat kuvaa kunnian miehestä, honnête hommesta, joka asettui kritisoimaan hovikulttuurin piirissä syntynyttä ideaalikuvaa. La Rochefoucauld'n ja La Bruyèren toimintaympäristöä oli pariisilainen société, jossa rakentui oma, erityinen kohteliaisuskäsityksensä. Oikeastaan Tikanojan keskeisiin argumentteihin kuuluu, että 1600-luvun lopun la cour et la ville sisälsi useita rinnakkaisia kohteliaisuusdiskursseja. Johtopäätös on kiinnostava, ja osoittaa kuinka väärässä La Bruyère oli: satoa ei ole vielä korjattu. Ehkäpä Norbert Eliasin sivilisaatioteorian paino on estänyt näkemästä 1600-luvun tapakulttuurin moninaisuutta. ”Kauneinta ja parasta” ei sittenkään ole vielä korjattu pois.