Viime päivinä julkisuudessa on virinnyt uudelleen keskustelu opetusministeriön suunnitelmista supistaa humanististen tieteiden ja kulttuurialan koulutusta vuoteen 2012 mennessä. Kyse ei ole uudesta asiasta, sillä suunnitelmat sisältyvät koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaan, jonka valtioneuvosto hyväksyi jo 5. joulukuuta 2007. Hallituksen nuija on siis heilunut suunnitelman yllä, mutta keskustelua voi ja kuuluukin jatkaa. Kyse on suunnitelmasta, ei vielä konkreettisista toimenpiteistä. Oikeastaan juuri nyt pitäisi keskustella mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista, sillä koulutuksen painotukset luovat väistämättä sitä, millaiseksi Suomi muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana.* * *
Taustatekijänä koulutuksen linjauksille on väestörakenteen dramaattinen muutos lähivuosina. Peruskouluikäisten lasten määrä on alkanut jo nyt vähentyä, ja se saavuttaa aallonpohjan vuonna 2012, jolloin koululaisia on arvion mukaan yli 40 000 nykyistä vähemmän. Ajatus on oikeastaan surullinen, sillä opintielle astuvat, reppuselkäiset lapset ovat jatkossa yhä harvinaisempi näky.
Ennusteiden mukaan ikäluokkien pieneneminen on kuitenkin vain väliaikaista, ja peruskoululaisten määrä palautuu nykytasolle vuoteen 2025 mennessä. Koululaisten määrissä tapahtuvat muutokset heijastuvat ennen pitkää ylemmille koulutustasoille, ja 2020-luvulla oppilaitokset kilpailevat opiskelijoistaan entistä kiihkeämmin.
Silti vuoteen 2012 mennessä koulutuksen tarve ammatillisessa peruskoulutuksessa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa säilyy lähes nykytasolla, varsinkin kun tavoitteena on nostaa väestön koulutusastetta. Kun vuonna 2006 opiskelupaikkoja Suomessa oli noin 94 600, opetusministeriön laskelmien mukaan määrä putoaisi vain noin 1 700 paikkaa vuoteen 2012 mennessä.
Sen sijaan koulutusalojen välille kaavaillaan radikaaleja muutoksia. Kaikkein rajuimmin kohdeltaisiin kulttuurin- ja taiteentutkimusta, jossa aloituspaikkojen määrä puoliintuisi.
* * *
Valtioneuvoston siunaama suunnitelma herättää monia kysymyksiä. Millaiseen tulevan työelämän arvuutteluun perustuu se, ettei Suomessa tarvittaisi taiteen ja kulttuurin ammattilaisia? Pidän ristiriitaisena sitä, että samaan aikaan kun hallitustavoitteissa korostetaan kulttuurialojen merkitystä luovan talouden pohjana, supistetaan koulutusta. Mieleen tulee vertailukohtana informaatioteknologian menestys 1990-luvulla: silloin pohja rakennettiin nimenomaan koulutuksen ja tutkimuksen kautta.
Nyt tehtävät ratkaisut vaikuttavat siihen, millaisen koulutuksen 2020-luvun suomalaiset ovat saaneet. Miltä näyttäisi se Suomi, jossa kulttuurialat olisivat vain nurmettunut sivupolku? Vastakuvana voi ajatella, että parhaillaan toteutettava yliopistolain muutos saattaa hyvinkin ilmetä lisääntyvänä kulttuuriyrittämisenä, jolloin työvoiman tarve onkin odotettua suurempi.
Merkittävin uhkatekijä on se, että koulutustarpeen muutokset heijastuvat tieteenalojen resursointiin – varsinkin jos mittareina käytetään vain työmarkkinoiden imua ja kansantalouden saldoa. Yhteiskunnassa tarvitaan välttämättä myös sellaista koulutusta, joka pikavoittojen sijasta tuottaa epäsuoraa hyötyä, perusteisiin pureutuvaa kriittistä tutkimusta.
Opetusministeriön suunnitelma tuntuu perustuvan ajatukseen siitä, että työelämän ja koulutuksen lokerikkojen välillä vallitsee selkeä vastaavuus. Supistusten sijasta voisi hyvin ehdottaa, että kulttuuristen kysymysten tuntemusta lisätään kaikissa tutkinnoissa. Silloin koulutukselle olisikin tarvetta.
Mieleen tulee saksalaisen filosofin Friedrich Nietzschen toteamus 1800-luvulta: ”Uskon vain sellaiseen jumalaan, joka osaa tanssia.” Koulutuksen ja tutkimuksen suunnitelmaa lukiessa tulee nietzscheläinen uskon puute. Ehkä tulevaisuuden rakentamisessa tarvittaisiin ripaus luovuutta, jos ei tanssia niin ainakin lennokkuutta.
(julkaistu Turun Sanomissa 20.4.2008)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti