Itävaltalaisella säveltäjällä Anton Brucknerilla (1824-96) oli kolme intohimoa: olut, uskonto ja Wagner. Turun Filharmoninen Orkesteri esitti torstaina 3.4. ja perjantaina 4.4. Brucknerin kahdeksannen sinfonian, jota harvoin esitetään. Olut oli läsnä korkeintaan kajastuksena muusikoiden mielessä, mutta Wagner-kaikuja kuultiin tavan takaa. Syvästi katolisen Brucknerin pilviä hipovat mietteet tulivat myös selväksi. Kapellimestari Petri Sakarin johtamaa kokoonpanoa oli laajennettu, sillä teoksessa tarvitaan mm. kaksi harppua, kahdeksan käyrätorvea ja neljä Wagner-tuubaa. Viulut oli sijoitettu etualalle, niin oikealle kuin vasemmallekin, ja sointi oli harvinaisen pehmeää. Brucknerin kahdeksannen soittaminen vaatii puolitoista tuntia, joten muuta ei ohjelmaan mahdu - eikä toisaalta tarvitakaan, sillä teos antaa melkein kaikkea, mitä kuvitella voi, kamarimusiikillisesta tyyneydestä tyrmääviin puhallinkuoroihin. Bruckner työsti spektaakkelimaista teosta kauan, ja monet pitävät sitä 1800-luvun sinfoniakirjallisuuden huipentumana. Vaikea on keksiä, mihin tämän jälkeen enää olisi voinut edetä. Aiemmin kahdeksatta sinfoniaa kutsuttiin lisänimellä "apokalyptinen", mutta nimitys lienee vilkkaan mielikuvituksen tuotetta...Apokalyptisuus oli sen sijaan vahvasti esillä Krautrock-illassa, jonka kolmikko Grönholm-Kärki-Penttinen oli järjestänyt Sirkkalaan. Saksalainen 1970-luvun progressiivinen, vahvasti teknologiaa hyödyntävä rock sai Brucknerin visiot hälvenemään, vaikka olinkin jo ehtinyt vannoa, ettei Brucknerin jälkeen mikään tunnu miltään. Amon Düül, Harmonia, Kraftwerk... Lopuksi kokoopano LuxOhr esitti live-session - aika meditatiivisen - ja taustalla pyöri Giuseppe de Liguoron mykkäelokuva Inferno (1911).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti