Sven Hirn, Fennia ja Sylvi

Sven Hirn piti perjantaina 30.11.2007 Veikko Litzen -luennon, joka järjestettiin jo viidennentoista kerran. Veikko oli paikalla muutaman vuoden tauon jälkeen, mikä lisäsi juhlatunnelmaa. Hirnin nimi on ollut jo vuosien ajan tulevien luennoitsijoiden listalla, mutta nyt vierailu toteutui. Hirn, joka tänä vuonna täytti 82 vuotta, piti ilmiömäisen luennon, ilman papereita, asiat loogisessa järjestyksessä, vuosiluvut ja päivämäärät kohdallaan - ja kaikki kuorrutettuna humoristiseen tyyliin. Luennossa oli vain yksi kömmähdys, Karl Fagerin nimen unohtaminen, mutta sehän oli pelkkää teatteria ja harkittu osa dramaturgiaa. Hotelli Fenniasta puhuttaessa nousi esiin myös ensimmäinen suomalainen pitkä näytelmäelokuva Sylvi, joka kuvattiin Teuvo Puron johdolla. Sylvi on autonomian ajan ainoa näytelmäelokuva, josta on filmiaineistoa tallella. Tämäkin on vain sattuman ansiota, sillä vuonna 1933 helsinkiläisen romukauppiaan hoteisiin päätyi rullallinen niin huonolaatuista filmiä, ettei se kelvannut pikkupojille polttofilmiksi. Kauppias otti yhteyttä Ahon ja Soldanin elokuvafirmaan, joka totesi, että kelalla on ainutlaatuista suomalaista aineistoa. Aho ja Soldan ottivat yhteyttä Sylvin kuvaajaan Frans Engströmiin, jonka avustuksella kuvat tunnistettiin hotelli Fennian "katolla" kesällä 1911 kuvatuiksi. Aho ja Soldan tekivät aineistosta lyhytelokuvan, joka antoi yleisölle makeat naurut: tuuli heilutteli frakin liepeitä ja savupiipusta tuprusi sakeita huuruja keskelle näyttämöä. Itse olen ollut sitä mieltä, että otokset olivat pelkkiä leikkauspoistoja. Engström oli niin raudanluja ammattilainen, ettei moisia kuvia olisi ensi-iltakopioon kelpuutettu. Sven Hirn oli samaa mieltä. Samalla hän tarkensi käsitystä kuvauspaikasta. Ajatus siitä, että kuvaus tapahtui "katolla", perustuu moniin muistikuviin ja Ahon ja Soldanin lyhytelokuvan väliteksteihin, mutta Hirnin mukaan kuvauspaikka oli neljännen kerroksen terassi. Mutta kaiken kaikkiaan voi vain ihmetellä, miksi elokuvaa piti mennä kuvaamaan niin tuuliseen paikkaan ja huonoisiin olosuhteisiin, kun vaikeuksia oli varmaan muutenkin.

Sven Hirnin tuotanto on hämmästyttävä. Hän on vastustanut valtavirtauksia ja kirjoittanut kadonneen suomalaisen viihdekulttuurin historiaa vuosikymmenien ajan. Ilman hänen panostaan kuva esimerkiksi autonomian ajan Suomesta olisi olennaisesti kuivempi, poliittisempi, harmaampi. Sven on nostanut esiin valokuvaajat ja elokuvaajat, sirkustirehtöörit ja taikurit, mekaanisten soittolaitteiden kauppaajat ja tuoreimpien polkkanuottien kustantajat, taikalyhtyesitykset ja kuriositeettikabinetit, matkailijat ja kiertelevät näyttelijät.

Muuten: Jukka Kemppinen oli myös luentoa kuuntelemassa ja ehti jo kirjoittaa siitä blogissaan.

Kaikkien aikojen ottelu

Kovia kädenvääntöjä käydään tänä päivänä melkein missä vaan - paitsi urheiluareenalla. Mielessä oli hämärä muistikuva suomalaise-venäläisestä painiottelusta, jossa etsittiin voittajaa melkein kaksitoista tuntia. Onneksi urheiluhistoriallista tietoa löytyy verkosta paljon. Legendaarinen painiottelu käytiin Tukholman olympialaisissa vuonna 1912, kun välisarjan ottelussa Suomen Alfred Asikainen sai vastaansa Venäjän Martin Kleinin. Harmi, ettei nykytelevisiota vielä ollut olemassa: ottelussa olisi riittänyt tosi-tv-show'ta koko päiväksi. Ottelu alkoi 14. heinäkuuta 1912 klo 10.30. Hikinen vääntö venyi venymistään ja ilta alkoi hämärtää. Kello 21.51 peli vihellettiin poikki: kun selätystä ei tullut, väsyneet miehet määrättiin sylipainiin ja ratkaisu päätettiin tehdä tuomaripäätöksellä. Kello 22.10 virolaissyntyinen Klein julistettiin voittajaksi ja Asikainen sai tyytyä pronssimitaliin. Tarinan mukaan kisajärjestäjät vetivät kotiinpäin ja määräsivät Kleinin suoraan loppuotteluun ilman kunnollista palautumista. Kultamitalin vei lopulta - kuinkas muuten - Ruotsin Claes Johansson. Tukholman kisat olivat muuten ne kisat, joissa Suomi marssi sisään omana ryhmänään Finlandia-kylttiä kantaen.

Vainottu (1942)

Frank Tuttlen film noir Vainottu (This Gun for Hire, 1942) on ihanteellinen arki-illan elokuva, vajaa 80-minuuttinen rikostarina. Frank Tuttle ei ohjaajana ole jäänyt aikakirjoihin, paitsi ehkä Eddie Cantor -leffasta Skandaali Roomassa (Roman Scandals, 1933). Vainottu ei ehkä ole kuolemattomimpia mustia elokuvia, mutta todella mielenkiintoinen se on, jo pelkästään Alan Laddin loistavan roolisuorituksen vuoksi. Alan Laddin esittämä Philip Raven on yhtäaikaa traaginen, viaton ja paheellinen. Alkukohtaus on elokuvan parhaimpia: Raven herää hotellihuoneessa, osoittaa hellyyttä kissanpoikaselle ja lähtee suorittamaan tehtäväänsä. Porraskäytävässä hän kohtaa ramman tytön ja tuntuu epäröivältä. Alusta lähtien elokuva yhdistää herkkyyden ja julmuuden. Vainottu alkaa erinomaisesti: murha, kohtaaminen Gatesin kanssa ravintolassa ja pako hotellihuoneesta toimivat tehokkaasti. Samoin Veronica Laken tulo näyttömälle musikaalisessa taikurinumerossa on epätavallinen - mutta tämän jälkeen draama alkaa lepsua vähä vähältä. Tarinan konnat paljastuvat stereotyypeiksi: rullatuolissa riutuva myrkkytehtaan pääjohtaja ja elosteleva kätyri eivät muodostu kovin syvällisiksi, eikä tarinan päätös kohoa aloituksen tasolle. Mutta oikeastaan tällä kaikella ei ole mitään väliäkään. Miksi elokuvan pitäisi olla täydellinen? Muodottomuus on paljon kiinnostavampaa kuin symmetria. Yksikin hieno kohtaus tekee tehtävänsä, herättää ajatuksen.

Eksentrismiä: Jevgeni Bauerista Klaus Nomiin

Tutkimusryhmämme kokoontui katsotaan "kummallisia aineistoja". Kavalkadina seurasi Monty Pythonia, Jevgeni Baueria, Pink Floydin Live at Pompei -konserttielokuvaa, tv-sarjaa Glappet, kalkkunaelokuvaa Robot Monster - ja vielä annos eksentristä aineistoa Charles Laughtonista Nomiin. Bauerin melodraamasta Harhakuvia (Grezy, 1915) piti katsoa vain aloitus, mutta 37-minuuttinen teos tempasi mukaansa. Harhakuvia kertoo kuoleman jälkeisestä pakkomielteestä niin kuin moni muukin Bauer-filmi: puolisonsa menettänyt aviomies Sergei jää palvomaan vaimonsa Elenan muistoa. Alku on erityisen vaikuttava, hidas viipyilevä kerronta kunnioittaa Sergei surua. Hiuksianostattava on myös kohtaus Meyerbeerin oopperasta Robert Paholainen - samaa oopperaahan kuvataan myös Alexandre Dumas'n romaanissa Monte Criston kreivi.

Ilta jatkui muutamalla Night Gallery -sarjan episodilla sekä Joseph Pevneyn kauhu- ja seikkailuelokuvalla Strange Door (1951), jonka pääroolissa Charles Laughton on rehevimmillään. Illan vaikuttavin musiikkiesitys oli Klaus Nomin The Cold Song, joka löytyy myös YouTubesta:

Pahan kosketus (1958)

Pahan kosketus tempaa mukaansa ensimmäisistä hetkistä lähtien: pitkä kamera-ajo ja Henry Mancinin musiikki toimivat, ja käytännössä yhden otoksen aikana Welles esittelee elokuvan tunnelman, tapahtumapaikan ja henkilöt - poliisipäällikkö Hank Quinlania (Orson Welles) lukuun ottamatta. Pahan kosketus sijoittuu Meksikon ja Yhdysvaltain rajalle, kahteen rajakaupunkiin, joiden kytevät ennakkoluulot, rasismi ja väkivalta tuntuvat murtuvan esiin minä hetkenä hyvänsä. Olen nähnyt elokuvan varmaan viisi kertaa aikaisemminkin. Nyt katsottuna elokuvasta pompahtavat esiin loisteliaat kohtaukset: aloituksen lisäksi Susan Vargasin (Janet Leigh) pelottava odotus yksinäisessä motellissa ja elokuvan taitekohta, Joe Grandin (Akim Tamiroff) murha. Mutta jotenkin kokonaisuus jää tällä kertaa kylmäksi. Elokuva rakentuu vastakkainasettelulle, jossa meksikolainen Ramon Vargas (Charlton Heston) joutuu jättämään tuoreen puolisonsa yksin ja ryhtyy selvittämään mystistä pommiattentaattia. Asetelma, jossa Susan on jatkuvasti uhattuna, tuntuu kaavamaiselta, mutta se on epäilemättä tarkoituskin. Toinen seikka, joka ihmetyttää, on elokuvan suhde huumeisiin. Miksi ihmeessä Grandin kätyrit eivät todella anna Susanille huumeita. Huumekuriirit näkevät vaivaa antaakseen uhrilleen lääkettä, joka saa hänet vaikuttamaan narkkarilta. Elokuvan tarinamaailmassa Susan säilyy puhtaana huumeiden "pahalta kosketukselta"... No, vaikuttavinta elokuvassa on tietysti Hank Quinlan, joka on kuin vastakuva Citizen Kanen siloposkiselle valtiaalle. Quinlanin muodoton olemus on yhtä moni-ilminen kuin se pahuus, jonka hän on päästänyt iholleen...

Tämä meinasi unohtua: Sheriffi McCloudina tunnetuksi tullut Dennis Weaver tekee elämänsä roolin neuroottisena yövartijana.

Keskusasema (1958)

Kun luin televisio-ohjelmistosta Youssef Chahinen elokuvasta Keskusasema (Bab el hadid, 1958) tuli huono omatunto, kun hyllyssä on odottanut Chahinen Aleksandria-trilogia, joka on vieläkin katsomatta. Aiemmin olen nähnyt vain Saladdinin (1963) ja Kohtalon (1997), mutta Chahinen tuotanto on tyrmäävän laaja. Hänessä tiivistyy egyptiläisen elokuvan yltäkylläinen ja kirjava tuotanto. Keskusasema viittaa Kairon rautatieasemaan Bab el hadidiin, ja Chahinen teos jatkaa niitä lukemattomia draamoja, jotka ammentavat jännitteensä aseman kiireisestä ilmapiiristä, risteytyvien ihmiskohtaloiden vyyhdistä. Chahine tekee itse loistavan roolisuorituksen rampana, laitapuolen kulkijana Inawina, joka on pakkomielteisen ihastunut Hannumaan (Hind Rostom), Abu Sarin kihlattuun. Inawi on modernin populaarikulttuurin pauloissa; hän leikkaa lehdistä pin up -kuvia ja elää romanttisissa ja eroottisissa haaveissa. En tunne Egyptin historiaa kovin hyvin, mutta vuonna 1958 Gamal Abdel Nasser oli maan johdossa, Suezin kanava oli juuri kansallistettu ja nasserismi oli ylimmillään. Keskusasemassa yhteiskunnan kuva on kuitenkin ristiriitainen: elokuvassa viitataan naisasialiikkeeseen ja työväestön järjestäytymiseen, amerikkalaisen rockmusiikin invaasioon ja elokuvakulttuurin ruokkimiin fantasioihin, joiden keskus on kaupunki. Inawi unelmoi avioliitosta maaseudulla, mutta pakkomielteinen rakkaus ei voi koskaan toteutua. Inawi, niin kuin muutkin elokuvan henkilöt, haaveilevat paremmasta elämästä, joka ei näytä koskaan toteutuvan. Mahdollisuudet menevät ohi, niin kuin elämä kiireisellä asemalla. Kellotaulut toistuvat kuvissa vähän väliä, ikään kuin korostamassa ajan ankaruutta.

Pari vuotta sitten ostin egyptiläisen elokuvan klassikoita arabfilm.com:sta ja ainakin muutamien filmien perusteella egyptiläiset elokuvat näyttivät aika erilaisilta kuin mihin oli tottunut. Keskusasema on kuitenkin hyvin eurooppalainen: siinä on Vittorio de Sican Umberto D.:n henkeä. Visuaalisesti Keskusasema on aivan loistava. Kuvat jäävät mieleen: Inawi katsomassa maanisesti raiteiden keinuntaa, junan mukana etääntyvä kamera, Inawin epätoivoinen taistelu pimeällä ratapihalla...

Kuilu (1910)

Urban Gadin ohjaama ja Asta Nielsenin tähdittämä Kuilu (Afgrunden) oli varhaisen tanskalaisen elokuvan merkkiteoksia. Se oli pituudeltaan lähes 40-minuuttinen ja osoitti suuntaa pidemmille näytelmäelokuville. Mutta aikalaisten ihmetys ei kuitenkaan johtunut vain ylimääräisistä filmikeloista. Kuilu liikkuu aikakauden näyttämömelodraamojen tapaan siveellisyyden ja paheen rajamaastossa. Magda (Asta Nielsen) hylkää sulhasensa (Robert Dinesen) ja lähtee cowboy-asuun sonnustautuneen sirkusesiintyjän (Poul Reumert) mukaan. Valkeapukuinen Magda pukeutuu mustaan häipyessään salaperäisen rakastajansa mukaan. Elokuva leikittelee vangitsemisen teemalla: Magda on selittämättömin sitein kiinni cowboyssaan, kun taas näyttämöesityksessä hän rituaalisesti sitoo miehensä eroottiseen tanssiin, joka on elokuvan kuuluisimpia kohtauksia.

Kuilu valmistui Tanskassa ensi-iltaan syyskuussa 1910. Helsingissä se nähtiin jo tammikuussa 1911. Ensimmäiset suomalaiset pitkän näytelmäelokuvat kuvattiin seuraavana kesänä, ja Sylvistä, joka sai tosin ensi-iltansa vasta 1913, on säilynyt filmiaineistoa. On helppo uskoa, että Sylvin aktiivit Teuvo Puro ja Teppo Raikas näkivät Kuilun Helsingin esityksessä. Todennäköisesti elokuvan näki myös Aili Rosvall, Sylvin esittäjä, joka myöhemmin kertoi pitäneensä Asta Nielseniä esikuvanaan. Sylvin olemus tuo mieleen Magdan. Ehkä Puro ja Raikas pohtivat, millainen aihe Suomessa voisi sopia pitkän "kinematografisen näytelmäkappaleen" aiheeksi.

Kun kirjoitin Kadonnut perintö -kirjaa vuonna 2002, en pystynyt näkemään Kuilua, joka julkaistiin dvd:nä vasta vuonna 2004. On selvää, että Sylvissä on samanlaisia raaka-aineita kuin Kuilussa: Sylvi on avioliittonsa vanki samaan tapaan kuin Magda on sekä säädyllisen sulhasensa että paheellisen sirkustaiteilijan vanki. Sylvi joutuu häilymään holhoojaisänsä Akselin ja nuoruuden lemmittynsä Viktorin välillä, ja lopuksi Sylvi surmaa Akselin päästäkseen vapaaksi. Magdan tarina päättyy yhtä tuhoisasti. Kun Kuilun viimeisissä kuvissa poliisi kuljettaa Magdaa tyrmistyneiden ihmisten ohi, myös Sylvi päätyy lopuksi oikeuden eteen. Puro ja Raikas tunsivat näyttelijöinä Minna Canthin tuotannon ja varmaankin totesivat, että Sylvi sopisi erinomaisesti elokuvan aiheeksi.