28. lokakuuta 2007

Pahan kosketus (1958)

Pahan kosketus tempaa mukaansa ensimmäisistä hetkistä lähtien: pitkä kamera-ajo ja Henry Mancinin musiikki toimivat, ja käytännössä yhden otoksen aikana Welles esittelee elokuvan tunnelman, tapahtumapaikan ja henkilöt - poliisipäällikkö Hank Quinlania (Orson Welles) lukuun ottamatta. Pahan kosketus sijoittuu Meksikon ja Yhdysvaltain rajalle, kahteen rajakaupunkiin, joiden kytevät ennakkoluulot, rasismi ja väkivalta tuntuvat murtuvan esiin minä hetkenä hyvänsä. Olen nähnyt elokuvan varmaan viisi kertaa aikaisemminkin. Nyt katsottuna elokuvasta pompahtavat esiin loisteliaat kohtaukset: aloituksen lisäksi Susan Vargasin (Janet Leigh) pelottava odotus yksinäisessä motellissa ja elokuvan taitekohta, Joe Grandin (Akim Tamiroff) murha. Mutta jotenkin kokonaisuus jää tällä kertaa kylmäksi. Elokuva rakentuu vastakkainasettelulle, jossa meksikolainen Ramon Vargas (Charlton Heston) joutuu jättämään tuoreen puolisonsa yksin ja ryhtyy selvittämään mystistä pommiattentaattia. Asetelma, jossa Susan on jatkuvasti uhattuna, tuntuu kaavamaiselta, mutta se on epäilemättä tarkoituskin. Toinen seikka, joka ihmetyttää, on elokuvan suhde huumeisiin. Miksi ihmeessä Grandin kätyrit eivät todella anna Susanille huumeita. Huumekuriirit näkevät vaivaa antaakseen uhrilleen lääkettä, joka saa hänet vaikuttamaan narkkarilta. Elokuvan tarinamaailmassa Susan säilyy puhtaana huumeiden "pahalta kosketukselta"... No, vaikuttavinta elokuvassa on tietysti Hank Quinlan, joka on kuin vastakuva Citizen Kanen siloposkiselle valtiaalle. Quinlanin muodoton olemus on yhtä moni-ilminen kuin se pahuus, jonka hän on päästänyt iholleen...


Tämä meinasi unohtua: Sheriffi McCloudina tunnetuksi tullut Dennis Weaver tekee elämänsä roolin neuroottisena yövartijana.

1 kommentti:

sven-erik.klinkmann kirjoitti...

Hannu,

tervehdys,

Melkein samanaikaisesti kuin sinä katsoit Pahan kosketusta mulla oli DVD-koneessa toinen Welles-noirelokuva: The Stranger. Ootko nähnyt sitä? Tässä lyhyt kuvaus elokuvapäiväkirjastani:

Intressant om än inte i klass med Welles allra bästa, självfallet. Studion ska ha klippt en hel del i filmen också, Welles hade inte fullständig kontroll. Hans sätt att behandla en intrig med en nazikriminell i en nyckelroll verkar kanske inte helt övertygande i dag, men är ändå starkt. Blir lite av en metafysisk ondska – eller evig tysk ondska - hos huvudkaraktären som kan kännas störande. Man kan jämföra med Hitchcocks första amerikanska rulle, Sabotage, som också den innehåller liknande politiska element. Tycker Hitchcock får fram sin poäng bättre än Welles. Men här finns många bra saker, miljön ute i skogen är fint fångad, liksom småstadsmiljön, inte minst scenerna i drug storen. Intressantaste karaktären är kanske hustrun, spelad av Loretta Young, i det moraliska träsket mellan sin nazimördare till man och resten av världen representerad av fadern och brodern samt inte minst detektiven som låtsas vara antikhandlare, Edward G. Robinson, en av alla tiders bästa filmskådisar så vitt jag kan se. Nazistens obsession vid klockor är ett märkligt drag som känns lite oförklarligt, men stadshusklockan funkar ju bra som scenografi för slutuppgörelsen förstås. Detta är inte heller helt olikt The Archers’ A Canterbury Tale, faktiskt. Någonting av samma lätt metafysiska stämningar finns här också, om än i New England-miljö.

Sven-Erik