Vieras yöstä (1971)

Michel Bouquet'n esittämä Charles Masson murhaa ystävänsä vaimon, Lauran, Claude Chabrolin tinkimättömän rikoselokuvan alkukohtauksessa. Uuden aallon estetiikalle pyhittäytynyt historiografia unohtaa herkästi Chabrolin, joka teki työtään ”kaupallisten” lajityyppien, ennen muuta rikoselokuvan, parissa. Mutta Vieras yöstä (Juste avant la nuit, 1971) on mestariteos, tarkkasilmäisempi tutkielma keskiluokan moraalista kuin Truffaut'n elokuvat. Keskiluokkainen moraali on niin järkähtämätön, että murhakin hyväksytään - jottei harmoninen illusio särkyisi. Charlesin puoliso (Stéphane Audran) osoittaa ymmärrystä miehensä ”hairahdusta” kohtaan, ja lopulta päättää miehensä päivät vain siksi, etteivät tämän tunnontuskat johtaisi murhan paljastumiseen ja kasvojen menetykseen!

Pitkä matka (2004)

Ismaël Ferroukhin elokuvassa Pitkä matka (Le Grand voyage, 2004) marokkolaistaustainen nuorukainen (Nicholas Cazalé) lähtee viemään isäänsä (Mohamed Majd) pyhiinvaellukselle Mekkaan. Automatka Ranskasta Saudi-Arabiaan on pitkä, ja uskonnollisen road movien aikana maallistunut nuori joutuu kohtaamaan isänsä vakaumuksen. Elokuvan visuaalinen tyyli tukee teemaa: sitä mukaa, kun auto lähestyy islamilaista maailmaa, kuvallinen aineisto avartuu. Ahtaan tuntuinen Eurooppa jää taakse. Käännekohtana on Turkin raja, jonka merkitys kulttuurirajana hahmottuu hienosti.

Urhea räätäli (1956)

Saksalainen MDR-kanava näyttää säännöllisesti entisen Itä-Saksan elokuvatuotantoa. DEFA-yhtiön studiotuotannot olivat 1950-luvulla loisteliaita, mutta Helmut Spiessin ohjaama Das tapfere Scheiderlein ei ehkä kuulu parhaimpiin. Silti elokuvan liioitellut, keinotekoiset kulissit tuntuvat surrealistisen vaikuttavilta. Studiotekniikalla ei edes tavoiteltu mukaansatempaavuutta tai illusionistisuutta Hollywood-tyyliin. Ilmaisu on vieraannutettua ensimmäisistä kuvista lähtien. Tarina urheasta räätälikokelaasta oli jo vuonna 1956 useaan kertaan filmattu: nokkela nuorukainen selviää jättiläisistä, yksisarvisesta ja villisiasta ja saa lopulta koko kuninkaanlinnan hoidettavakseen.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio (2002)

Näin ensimmäisen Harry Potter -elokuvan vasta televisiosta, ja niin kävi myös tämän toisen kohdalla. Chris Columbusin ohjaama Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 2002) on edeltäjänsä tapaan hauskaa katsottavaa siksi, että englantilaisen sisäoppilaitoksen repressiivinen ilmapiiri on saatu muunnettua fantasioiden ja mielikuvituksen paikaksi. Varsinainen salaisuuksien kammio ei ehkä lopulta olekaan Tylypahkan uumenista löytyvä mystinen holvisto vaan itse Tylypahka hämärine menneisyyksineen ja kätkettyine tunteineen. Kahden ensimmäisen Potter-elokuvan kohdalla silmiinpistävää on se, ettei uhka tai seikkailu tule ulkoapäin: draaman keskus on Tylypahkassa, yhteisön sisällö. Loppujen lopuksi Salaisuuksien kammio vaikuttaa minusta onnistuneemmalta kuin edeltäjänsä: loppuhuipentuman käärme luo kauhuelokuvallisia efektejä, mutta ratkaisu on tyylikkäämpi kuin Viisasten kiven hirviö. Ehdoton plussa on myös Kenneth Branagh Gilderoy Lockhartin roolissa.

Nürnbergin tuomio (1961)

Stanley Kramerin Nürnbergin tuomio (Judgment at Nuremberg, 1961) perustuu Abby Mannin käsikirjoitukseen: teos kuvaa Nürnbergin oikeudenkäyntiä mutta fiktion keinoin, eivätkä elokuvan henkilöt ole historiallisia hahmoja. Yhdysvaltalainen tuomari Dan Haywood (Spencer Tracey) saapuu elokuva alussa sodan runtelemaan Nürnbergiin. Vuosi on 1948, ja pitkään jatkuneet oikeudenkäynnit eivät ota loppuakseen. Nyt on vuorossa natsi-Saksan oikeuslaitoksen ruotiminen. Syytettyjen penkillä on etunenässä Ernst Janning (Burt Lancaster), jonka aristokraattinen olemus muistuttaa Saksan pitkistä kulttuurisista perinteistä. Neljä syytettyä muodostavat oudon tyyppigallerian, joka on jo sinänsä tulkinta natsismista: Emil Hahn (Werner Klemperer) on luihuin kaikista ja vieläkin Hitlerin kannattaja, Werner Lampe (Torben Meyer) vaikuttaa vanhalta elostelijalta ja on jonkinlainen Göring-viittaus, Friedrich Hofstetter (Martin Brandt) taas on pikkuvirkamies, joka on vain totellut määräyksiä. Vaikka Nürnbergin tuomio on lähes kolme tuntia pitkää, elokuvan dramaturgia toimii hyvin. Jännite syntyy vaikenevan Ernst Janningin arvoituksellisuudesta: mikä sai arvostetun oikeusoppineen tukemaan diktatuuria. Dramaturgiaa tukevat myös erinomaiset sivuosat, joista varsinkin Montgomery Cliftin esittämä Rudolf Petersen on maanisuudessaan loistava. Vaikka tarinalla on useita tapahtumapaikkoja, pääosa kestosta sijoittuu oikeussaliin. Kramer käyttää paljon liikkuvaa kameraa, eikä tunkkaisuuden vaikutelmaa pääse syntymään. Nürnbergin tuomio herätti monenlaisia ajatuksia, ja keskustelua olisi elokuvan jälkeen voinut jatkaa vaikka kuinka kauan. Elokuvassa käsitellään syyllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta: vakava teema tulee valaistua monelta suunnalta. Silti elokuvan näkökulma on selkeän amerikkalainen. Spencer Traceyn edustama tuomari Haywood edustaa common sense -ajattelua, jonka kyky erottaa oikea väärästä on lopulta vahvempi kuin aiempien tuomioistuinten ennakkotapaukset ja Jannignin edustamien akateemikkojen pohdiskelut. Haywood pitää kiinni kannastaan, mutta hän ei lopulta voi mitään sille, että myös Nürnbergin oikeudenkäynti on poliittisten intressien näyttämö. Vuonne 1948 Saksan jakaantuminen on idullaan, ja oikeusistuimelle esitetään vaatimus lievistä tuomioista Saksan kansan tuen saamiseksi. Olisi kiinnostavaa asettaa elokuva valmistumisvuoden 1961 kontekstiin: juuri tuolloin elettiin kylmän sodan hyytävintä aikaa. Joissakin tuomari Haywoodin sanoissa tulee mieleen se, että kylmä sota oli vielä hiljattain aiheuttanut ahdistusta myös Hollywoodissa, ja kuulustelut ja kommunistijahti olivat tuoreessa muistissa.

Ritarin tarina (2001)

Brian Helgelandin ohjaama Ritarin tarina (A Knight's Tale, 2001) sijoittuu 1300-luvulle ja kertoo katontekijän pojasta William Thatcheristä (Heath Ledger), joka on pienestä pitäen halunnut ritariksi. Elokuvan henkilöhahmoihin kuuluu kirjailija Geoffrey Chaucer (Paul Bettany), johon William kaveruksineen törmää tiellä. Chaucer kulkee alastomana, uhkapelissä kynittynä, ja väärentää Williamille aatelisen paperit... Valenimellä Sir Ulrich von Lichtenstein William kiertää turnajaisissa ja saavuttaa menestystä. Jos Ritarin tarinaa katsoo historiallisena elokuvana, se herättää puistatuksia. Mutta olisi väärin ryhtyä oikomaan elokuvan "nykyaikaisuuksia", kun perusideana on käyttää anakronismeja tyylikeinona. Ritarin tarina on tietoisesti nykypäivän populaarikulttuurin kautta tehty keskiaikafantasia. Silti anakronismejakin voi viljellä monin tavoin. Esimerkiksi Alain Chanat'n Asterix & Obelix: Tehtävä Kleopatra (2002) oli James Brown -episodeineen loistava, mutta Ritarin tarinassa minun oli vaikea sulattaa Thin Lizzyä tai Queeniä turnajaisten taustamusiikkina. Olisiko oikeudenmukaisempaa arvioida Ritarin tarinaa urheiluelokuvana, joka on vain kätketty keskiaikaisten haarniskojen alle. Sir Ulrich kiertää Ranskaa turnajaisissa aivan kuin maailmancupin kisoja. Ja teos huipentuu turnajaisten maailmanmestaruuskilpailuihin Lontoossa! Historiakulttuurina Ritarin tarina ei kuitenkaan ole viaton: lopputekstien jälkeen elokuvan päähenkilöt nähdään ”hauskassa” sketsissä istumassa vierekkäin tarpeitaan tekemässä ja ilmaa päästelemässä. Turnajaiset on vaihtuneet piereskelykisaksi. Juuri tällaista estotonta ja brutaalia elämä keskiajalla oli, vai mitä?

Seitsemän meren tiikeri (1963)

Ennen spagettiwesternin läpimurtoa Cinecittàssa tehtiin sekalaista lajityyppielokuvaa, myös merirosvoseikkailuja, joista Luigi Capuanon Seitsemän meren tiikeri (La tigre dei sette mari, 1963) käy esimerkistä. Tarina kertoo ikääntyneestä merirosvosta, Tiikeristä (Carlo Ninchi), joka luopuu Santa Maria -aluksen johdosta. Isän odotuksien vastaisesti taistelun kapteeniudesta voittaa merikarhun oma tytär Consuelo (Gianna Maria Canale). Eipä aikaakaan, kun Tiikeri murhataan ja syylliseksi epäillään Consuelon rakastettua Williamia (Anthony Steel). Kaikki tietysti järjestyy, rakastavaiset saavat toisensa ja jäävät loppukohtauksessa kiistelemään siitä, kumpi oikeastaan on laivan kapteeni. Seitsemän meren tiikeri on värikäs ja vauhdikas mutta myös monin tavoin keinotekoisen tuntuinen. Hollywood-komedioiden tapaan pinnanalaisena juonteena on sukupuolten välinen taistelu, mutta tässä Consuelo ei lopulta kuitenkaan palaudu patriarkaatin valtaan: loppu jää avoimeksi.