Jerry sai kolmoset (Rock-a-bye Baby, 1958)

Jerry sai kolmoset (Rock-a-bye Baby, 1958) tekee kunniaa Hollywood-komedian perinteelle siinä mielessä, että elokuva pohjautuu Preston Sturgesin hulvattomaan farssiin Haikara herättää huomiota (Miracle of Morgan's Creek, 1944). Jerry sai kolmoset -elokuvan ohjaajana puolestaan oli pitkän linjan veteraani Frank Tashlin, joka oli ehtinyt työskennellä niin animaattorina kuin käsikirjoittajanakin muun muassa RKO:lla ja Disneyllä. Ja pääroolissa oli totta kai aikakauden suosituimpiin koomikkoihin lukeutunut Jerry Lewis. Itse asiassa Tashlin ja Lewis olivat jo tehneet menestyksekästä yhteistyötä. Parhaat Lewis-filmit valmistuivatkin Tashlinin ohjauksessa.

Jerry sai kolmoset on genrehybridi siinä mielessä, että Jerry Lewis -farssiin on yhdistetty musiikkielokuvan ja romanttisen komedian piirteitä, onpa elokuvassa myös yksi antiikkispektaakkelikohtaus, sillä tarinassa filmataan White Virgin of the Nile -nimistä muinaiseen Egyptiin sijoittuvaa elokuvaa. Itse tarinassa Clayton Poole (Jerry Lewis) on televisionkorjaaja, epäilemättä ammatti, jota vuonna 1958 tarvittiin, vaikkakaan elokuvassa ei nähdä yhtään onnistunutta korjaustehtävää, epäonnistuneita sitäkin enemmän. Huikea on jakso, jossa Clayton yrittää asentaa antennia katolle, katastrofaalisin seurauksin. Eipä aikakaan, kun Clayton painiskelee paloletkun kanssa...

Claytonin lapsuudenihastus on italialaista syntyperää oleva Carla Naples (Marilyn Maxwell), joka on tehnyt Hollywood-uran ja joka synnyttää kolmoset. Salatakseen skandaalimaisen tilanteen hän saattaa managerinsa kanssa lapset hyväntahtoisen Claytonin hoivattaviksi, vaikkakin tunnontuskia potien. Jerry Lewisin mimiikan ohella elokuvassa on loistavia komediallisia ideoita, kuten Bess-täti (Ida Moore), joka seuraa uutterasti televisiomainosten ohjeita. Loistava on myös jakso, jossa Carlan isä (Salvatore Baccaloni) siteeraa, mitä oikeudessa puhuttiin. Ääniraidalla tuomarin ja Claytonin repliikit kuullaan kaikki italialaisesti murtaen. Baccaloni oli muuten tunnettu oopperalaulaja, jolla oli takanaan pitkä ura keskeisissä bassorooleissa.

Ohjus (2024)

Vihdoin tuli mahdollisuus katsoa Miia Tervon käsikirjoittama ja ohjaama Ohjus (2024), jota on luonnehdittu draamakomediaksi. Rovaniemeläissyntyinen Tervo tunnetaan lyhytelokuvistaan ja tietysti esikoispitkästä Aurora (2019), joka sai aikanaan seitsemän Jussi-palkintoa. Ohjus herättää uteliaisuutta ja tietysti odotuksia monellakin tasolla. Jo aihepiirikin kiinnostaa, sillä lähtökohtana on joulukuussa 1984 tapahtunut välikohtaus, jossa neuvostoliittolainen ohjus syöksyi Suomen ilmatilaan. 

Ohjuksen keskiössä on kahden lapsen yksinhuoltaja Niina (Oona Airola). Hän on toipumassa parisuhteesta väkivaltaisen miehen kanssa ja saa työn paikallisessa sanomalehdessä, jota pitkätukkainen Esko (Hannu-Pekka Björkman) johtaa. Ohjus punoo yhteen useita tarinalinjoja. Kun ohjus tulee Suomen ilmatilaan, Niina törmää vaiteliaisuuteen ja haluttomuuteen pohtia, millaisia vaikutuksia tällä on. Hän törmää sukupuolittuneisiin rakenteisiin, joissa naisen on vaikea rakentaa itsenäistä elämää ja uraa. Samaan aikaan Niina tutustuu ja ihastuu lentäjään, jolla on omakohtaista tietoa meneillään olevasta tapauksesta.  

Ohjusta on luonnehdittu draamakomediaksi, mutta itse en osaa nähdä elokuvaa komediana, paitsi ehkä Hannu-Pekka Björkmanin olemuksen verran. Pikemminkin elokuvassa on kriittinen ja vakava perusviesti, sillä se rinnastaa Niinan aseman miehisessä ympäristössä siihen tapaan, jolla Suomi alistuu Neuvostoliiton tahtoon. Elokuva päättyy ratkaisujen kynnykselle, mutta tärkeä kysymys oman mielipiteen ja näkemyksen merkityksestä on nostettu esille. Ohjus kuvaa 1980-lukua, mutta tarinalla on monia kiinnekohtia nykypäivään. Luin juuri Johanna Aatsalon kirjan Paljastus, joka kuvaa urheilujournalismin armotonta maailmaa, ja tuntuu, että Ohjuksen Niinan kohtalossa on paljon samaa. Ajankohtaisuutta korostaa myös kysymys rajojen yli vahingossa tai tarkoituksella lentävistä ohjuksista: tämän maailman keskellä elämme vuonna 2024.

Varokaa revolerisankaria! (Support Your Local Gunfighter, 1971)

Yle esitti hiljattain Burt Kennedyn lännenkomedian Varokaa revolerisankaria! (Support Your Local Gunfighter, 1971), joka on eräänlainen jatko-osa Kennedyn aiemmalle elokuvalle Varokaa sheriffiä! (Support Your Local Sheriff, 1969). Molempien pääroolissa nähtiin James Garner, jonka Cherokee-yhtiö myös tuotti elokuvat. Vaikkakin on hienoa, että Yle esitti tämän harvoin nähdyn elokuvan, täytyy samaan hengenvetoon todeta, että on vielä monia laadukkaita, ja laadukkaampia, westernejä, joiden soisi löytävän tiensä ohjelmistoon. Jos saisin päättää, poimisin muutaman elokuvan esimerkiksi Delmer Davesin ja André de Tothin tuotannosta.

 

Varokaa revolerisankaria! kannattaa ehdottomasti katsoa. Mieleen tulee ainakin kolme näkökulmaa. Vaikka Hollywoodin westernkomedioita on tulkittu lajityypin kriisinä 60- ja 70-luvulla, komedia on kiinnostava metaelokuvalliselta kannalta. Komedia nostaa tikun nokkaan lajityypin konventioita ja sallii tietoiset viittaukset sekä nykyhetkeen että muihin elokuviin. Lopussa Latigon (James Garner) ystäväksi päätyvä Jug May (Jack Elam) viittaa suoraan italowesternin menestykseen. Toinen kiinnostava näkökulma avautuu juuri Jack Elamin persoonasta ja tähtikuvasta. Sivuosiin vakiintunut näyttelijä saa tässä enemmän tilaa kuin yleensä ja tekee roolisuorituksen, joka tuo etäisesti mieleen Elliot Silversteinin Paukkurauta-Katin (Cat Ballou, 1965) juopahtaneen Kid Shelleenin (Lee Marvin). Kolmas kiinnostava näkökulma on tietysti ohjaajan Burt Kennedyn ura. Kennedyä on joskus kutsuttu kaikkien aikojen parhaaksi westernkäsikirjoittajaksi, ja hänen kynästään lähtivät Budd Boetticherin kivikovat lännenelokuvat 50-luvulla.