Setä Pitkäsääri (Daddy Long Legs, 1955)

Setä Pitkäsääri (Daddy Long Legs, 1955) perustuu Jean Websterin vuonna 1912 julkaisemaan romaaniin orpotytöstä, joka saa tuntemattoman hyväntekijän. Suositusta tarinasta tehtiin näytelmäversiokin jo kaksi vuotta myöhemmin. Setä Pitkäsääressä on ripaus Pygmalion-teemaa, jossa vanhempi setämies sivistää kouliintumatonta nuorta naista. George Bernard Shaw'n Pygmalion-näytelmä on vuodelta 1913, ja siitä puolestaan tehtiin menestysmusikaali My Fair Lady vuonna 1956. Setä Pitkäsäären tuotannollinen historia on kuitenkin toisenlainen: Twentieth Century Fox osti Websterin romaanin oikeudet jo 1930-luvulla ja toteutti siitä kaksikin versiota. Kun kolmanteen tulkintaan ryhdyttiin, syntyi ajatus muuttaa kertomus musiikkikomediaksi.

Vuoden 1955 Setä Pitkäsääri toteutettiin näyttävästi Foxin uudella laajakangasteknologialla, CinemaScopella. Anamorfisen linssin avulla tarjottiin silmänruokaa koko kankaan leveydeltä. Värit olivat komeat, suorastaan räikeät, ja ääni kaikui stereofonisesti. Romanialaistaustainen Jean Negulesco oli tunnettu tummanpuhuvista rikoselokuvistaan, mutta hän oli saanut jo kokemusta myös laajakangasohjaajana, sillä edellisenä vuonna oli valmistunut Kolme kolikkoa lähteessä (Three Coin in the Fountain, 1954). Ohjaajien keskuudessa oli 50-luvulla erilaisia näkemyksiä siitä, miten estetiikkaa pitäisi laajakankaan kohdalla kehittää, ja valitettavasti Negulescon johtopäätökset olivat melko jähmeitä. Niinpä myös Setä Pitkäsääressä on useita jaksoja, joissa henkilöt levittäytyvät kuvatilaan, eikä leikkausta juurikaan käytetä.

Setå Pitkäsäärtä voisi käyttää lähdemateriaalina pohdittaessa Hollywoodin Ranska-suhdetta toisen maailmansodan jälkeen. Tässä tarinassa yhdysvaltalainen liikemies Jervis Pendleton III (Fred Astaire) käy Pariisissa, ihastuu orpotyttö Julie Andréhen (Leslie Caron) ja ryhtyy tukemaan tätä paljastamatta identiteettiään. Tuota pikaa Julie päätyy yhdysvaltalaiseen collegeen paremman koulutuksen pariin ja tapaa tukijansa tietämättä, kenestä on kyse. Löyhään juoneen on sidottu näyttäviä musikaalijaksoja, ja parasta ovat näyttävät kaksiulotteiset maalatut lavasteet, jotka loihtivat esiin milloin klassisen balettiteatterin, milloin Rion karnevaalit. Ja toki Fred Astairen ja Leslie Caronin yhteispeli on saumatonta katsottavaa!