Syntinen Ruby (Ruby Gentry, 1952)

Olen edellisen kerran nähnyt King Vidorin melodraaman Syntinen Ruby (Ruby Gentry, 1952) 1980-luvulla, muistaakseni elokuva-arkistossa. Se taisi tulla televisiostakin vuosikymmenen lopulla. Nyt on korkea aika katsoa elokuva uudelleen, ja muutoinkin pitäisi käydä Vidorin tuotantoa paremmin läpi. Syntinen Ruby perustui Arthur Fitz-Richardin ja Silvia Richardsin alkuperäiskäsikirjoitukseen: kuten suomenkielinen nimi jo ennakoikin, kyse on melodraamasta, jossa on alusta lähtien kohtalokas sävy. Ehkä tämä kohtalokkuus on liiankin painokasta, painostavaa, ja voin hyvin kuvitella, että kuohuvat intohimot voivat jo alussa tuntua liian ylenpalttiselta. Elokuvassa on myös sellaista saippuaoopperamaisuutta, joka on sittemmin löysi paikkansa televisiosta ja tuntuu tutunomaiselta.

Tarina sijoittuu Braddockin kaupunkiin Pohjois-Carolinaan. Rubylla (Jennifer Jones) on suhde Boakeen (Charlton Heston), mutta heidän suhteensa rakoilee, ja Boakella on selvästi vaikea ylittää yhteiskunnallista kuilua. Ruby tulee köyhistä oloista, kun taas Boaken tavoitteet ja unelmat ovat aivan eri suunnalla. Kun Boake löytää toisen kumppanin, Ruby katkeroituu. Hän menee naimisiin Jim Gentryn (Karl Malden) kanssa. Avioliitto jää lyhyeksi, ja pian Ruby on katkera leski, joka laittaa pienen kaupungin ahdasmielisen väen kärsimään.

Syntisen Rubyn ehdoton keskushahmo on Jennifer Jonesin näyttelemä Ruby. Charlton Heston on ehkä yllätyksellinen valinta miespäärooliin, ja vaikka Heston on tunnettu eksessiivisydestään, hän jää Jennifer Jonesin varjoon. Karl Malden on omimmillaan vanhemman aviomiehen roolissa. Russell Harlanin kuvaus pääsee oikeuksiinsa lopun suokohtauksessa. Mutta: paljon herätti katsoessa pohdintaa, mitä King Vidor haluaa tällä melodraamalla sanoa. Etelävaltiolainen mentaliteetti vaikuttaa alusta lähtien piinaavan ahdistavalta. King Vidor oli taustaltaan teksasilainen, ja tuntuu, että tässä elokuvassa hän rakentaa kaikkea muuta kuin empaattisen kuvan etelän maailmasta.