Herttua saa rukkaset (Le Mariage de Chiffon, 1942)

Vuonna 1942 Claude Autant-Lara (1901–2000) oli jo kokenut ohjaaja, mutta Herttua saa rukkaset (Le Mariage de Chiffon, 1942) merkitsi hänelle noususuhdanteen alkua. Tämän jälkeen valmistuivat Lettres d'amour (1942), Douce (1943) ja Sylvie et le fantôme (1946), joista kaikista on Criterionin melko tuore julkaisu. Näistä neljästä elokuvasta vain Herttua saa rukkaset tuotiin Suomeen, ja se sai ensi-iltansa toukokuussa 1944, jatkosodan loppuvaiheessa. Elokuva-aitta totesi, että ranskalainen uutuus oli ”oikein veikeä ja hauska huvinäytelmä”, jossa on ”aimo annos pikantteriaa aitogallialaiseen älykkääseen tapaan”. Totta on, että Herttua saa rukkaset on kuin vastakuva sille sodan kurimukselle, jonka keskellä elettiin. Autant-Laraa on kutsuttu jopa ”anti-Clouzot’ksi”: samaan aikaan kun Clouzot teki Korppiaan (Le Corbeau, 1943), joka oli allegoria saksalaismiehityksen ajasta, Autant-Lara vetäytyi nykyhetkestä vuosisadan vaihteen haaveellisiin tunnelmiin. Toisaalta, paljon on kiinni tulkinnasta: Herttua saa rukkaset voi nähdä myös paluuna sellaiseen ranskalaisuuteen, jonka saksalaismiehitys oli väkivaltaisesti työntänyt syrjään.

Herttua saa rukkaset sijoittuu vuoteen 1904. Keskiössä on nuori Corysande (Odette Joyeux), jota kutsutaan Ciffoniksi. Elokuvan alussa ikääntynyt herttua (André Luguet) ihastuu häneen, ja alkaa mutkikas ihmissuhdepeli, joka ulottuu koko elokuvan läpi. Ciffonin sosiaalinen verkosto avautuu katsojalle vähitellen. Tytön isäpuolen veli Marc (Jacques Dumesnil) on keksijä, joka puuhailee lentokoneteknologian parissa. Autant-Lara kuljettaa seurapiirikomediaa kevyesti, ehkä liiankin kevyesti, mutta nautin siitä tavasta, jolla historia saa merkitystä, mitä pidemmällä elokuva etenee. Alku on melko ahtaasti perheen ja sosiaalisten verkostojen sisällä, mutta puolivälin jälkeen yhä enemmän kiinnekohtia vuosisadan vaihteen historialliseen tilanteen tarjotaan katsojalle. Lopun huipennuksiin kuuluu Marcin onnistunut lentoyritys. Tässä tulkinnassa moderni teknologia ei ole uhka vaan uusi syntyy vanhan sisältä, sen rinnalla.