Vaalea Venus (1932)

Vaalea Venus (Blonde Venus, 1932) perustui ohjaaja Josef von Sternbergin ja käsikirjoittaja Jules Furthmanin tarinaan, josta Furthman teki käsikirjoituksen yhdessä S. K. Laurenin kanssa. Paramountin tuotanto alkaa kohtauksella, joka ei jätä epäselväksi sitä, että elokuva on ns. pre-Code-tuotanto. Teos valmistui ennen Hollywoodin kuuluisan itsesensuurijärjestelmän vakiintumista. Rohkeat kuvat saksalaisella metsälammella uivista näyttelijättäristä tuovat mieleen paitsi saman ajan Tarzan-elokuvat myös hieman myöhemmin valmistuneen Gustav Machatýn Hurmion (Ekstase, 1933), joka sai aikaan valtavan skandaalin. Rajoja koetteleva alku on tässä kuitenkin myös sisällöllinen, sillä katsoja pakotetaan tirkistelyyn ja siinä mielessä sopivuuden ja sopimattomuuden rajan pohdiskeluun, mutta itse elokuva ei tämän jälkeen sisällä juurikaan mitään sopimatonta – pikemminkin Vaalea Venus kyseenalaistaa vallitsevia moraalinormeja.

Vaalea Venus alkaa, kuten todettua, Saksassa, jossa yhdysvaltalaiset opiskelijanuorukaiset tutustuvat metsän siimeksessä saksalaisiin neitoihin. Elliptinen käsikirjoitus siirtää tarinan heti vuosia eteenpäin tilanteeseen, jossa Edward Faraday (Herbert Mitchell) on avioitunut saksalaistaustaisen Helenin (Marlene Dietrich) kanssa. He asuvat New Yorkissa yhdessä pienen poikansa Johnnyn (Dickie Moore) kanssa. Edward on kemisti, ja tuntuu melkein siltä, että hahmo on nimetty Faradayksi vain siksi, että syntyisi ”luonnontieteellinen” mielikuva. Hämmästyttävää tarinassa on se, että Edward on läpimurron kynnyksellä keksijänä, mutta hän on saanut radium-myrkytyksen. Vain 1500 dollaria maksava hoito Dresdenissä voi pelastaa Faradayn väistämättömältä kuolemalta, mutta rahat eivät riitä. Tässä tilanteessa Helen palaa vanhaan ammattiinsa estradiesiintyjänä, valloittaa miljonääri Nick Townsendin (Cary Grant) ja saa rahat miehensä hoitoon. Radium-myrkytys tuo mieleen William A. Wellmanin screwball-komedian Ei mitään pyhää (Nothing Sacred, 1937), jossa tosin tartunta on vain huijausta. Teema oli pinnalla siinäkin mielessä, että Marie Curie kuoli vuonna 1934 radium-säteilyn aiheuttamiin seurauksiin. Radium oli suosittua 1920-luvulla, mutta vähitellen sen vaarat alettiin ymmärtää.

Tuntuu, että Vaaleassa Venuksessa on kaksi tartuntaa, ja ainakin minua tämä asetelma kiehtoo enemmän kuin elokuvan ikoniset Dietrich-musiikkinumerot. Edward on radiumin merkitsemä, mutta Heleniin tarttuu se moraalittomuuden leima, jonka estradiesiintyminen ja miesten katseen kohteena oleminen tuottavat. Heleniä tämä ei sinänsä tunnu haittaavan, mutta yhteisön reaktio on musertava, sillä hänen äitiytensä kyseenalaistetaan. Helen pakenee Johnnyn kanssa kohti etelää, mutta ennen pitkää ajojahti tulee niin iholle, että hänen on pakko luovuttaa. Johnny päätyy isän hoteisiin, eikä äiti saa nähdä lastaan. Vaalean Venuksen voima on siinä tavassa, jolla se lopulta onnistuu ylittämään tämän vastakkainasettelun. Marlene Dietrichin ehdottomasti paras musiikkinumero on kehtolaulu, jonka hän lopussa esittää Johnnylle saksaksi, äidinkielellään.