Tanssiaiskortti (1937)

Julien Duvivierin tuotanto on laadultaan vaihtelevaa, mutta on selvää, että Tanssiaiskortti (Un carnet de bal, 1937) on ohjaajan parhaimmistoa, pakahduttava kuvaus muistista ja ajan kulumisesta. Televisiossa se on nähty viimeksi vuonna 1988. Tanssiaiskortti perustuu Duvivierin omaan käsikirjoitukseen, johon dialogin kirjoitti Henri Jeanson. Alkuasetelma tuo mieleen Duvivierin myöhemmän ohjauksen Nuoruuteni Marianne (Marianne de ma jeunesse, 1955), jossa on Cocteau-henkistä runollisuutta. Yhdistäviä tekijöitä ovat paitsi muistillisuus myös ympäristö, pohjoisitalialainen järvimaisema. Tanssiaiskortti alkaa melkein arkadisella näkymällä, jossa lampaat laiduntavat jylhissä maisemissa. Katsoja tutustuu Christine Surgèreen (Marie Bell), jonka puoliso on kuollut. Christine heittää takkatuleen menneisyyttään, kirjeitään ja muistiinpanojaan. Aviomies on kuollut hetkellä, jolloin hän on juuri ollut kirjoittamassa kirjettä elämästään, tuntemattomalle vastaanottajalle.

Yhtäkkiä vanhojen asiakirjojen joukosta putoaa kortti, joka osoittautuu tanssiaiskortiksi. Siinä on lista Christinen kavaljeereista, jotka valssien välissä olivat vakuuttaneet ikuista rakkautta. Kaikesta kuultaa, että Christinen oma liitto on ollut rakkaudeton, ja nyt vuosien jälkeen menetyt mahdollisuudet nousevat mieleen. Myöhemmin elokuvassa paljastuu, että tanssiaiset ovat olleet 18. kesäkuuta 1919. Vaikka elokuvassa ei ensimmäiseen maailmansotaan viitatakaan, tuntuu kuin tanssiaiset edustavat hetkeä, jolloin nuori polvi on ottanut suuntaa elämälleen, tietämättä minne lähteä. Versaillesin rauhansopimus muuten solmittiin kymmenen päivää myöhemmin, 28. kesäkuuta 1919, joten siinä mielessä kuvitteelliset tanssiaiset ovat olleet avainkohdassa. Tanssiaiskortin alun hienoimpia oivalluksia on historian paluu valssin tahdissa. Maurice Jaubertin sävelet hallitsevat elokuvan alkua ja loppua, kun varjot pyörivät Christinen ympärillä.

Tanssiaiskortti osoittautuu lopulta episodielokuvaksi, kun Christine käy läpi korttiaan ja etsii käsiinsä menneisyytensä kosijat. Samalla elokuvasta tulee 1930-luvun ranskalaisten näyttelijöiden kavalkadia. Ensimmäinen nuorukainen on kuollut, ja Christine tapaa vain menneisyyden vankina elävän äidin (Françoise Rosay). Seuraavana ovat vuorossa alamaailmaan päätynyt Pierre (Louis Jouvet), munkiksi erakoitunut entinen säveltäjä Alain (Harry Baur), romanttinen runoilija Eric (Pierre Richard-Willm), temperamenttinen François (Raimu), Saigonista palannut traaginen puoskari Thierry (Pierre Blanchar) ja humoristinen parturi Fabien (Fernandel), joka vie Christinen takaisin siihen saliin, jossa tanssiaiset muinoin tapahtuivat. Huikein episodi on satama-alueen rähjäiseen asuntoon sijoittuva kohtaus, jossa Christine tapaa Thierryn. Kamera on ekspressiivisesti vinossa, sataman nostokurki liikkuu ikkunan takana  ja taustalta kantautuva melu tuntuu vahvistan kuvaa Thierryn kidutetusta mielestä. Tanssiaiskortti tuntuu pessimistiseltä siinä tavassa, jolla se kuvaa ajan tuhoisaa vaikutusta. Vajaassa kahdessa vuosikymmenessa nuorten unelmat ovat pirstoutuneet täysin. Toisaalta elokuva kuvaa myös vapautumista menneiden vaihtoehtojen ja toteutumattomien tulevaisuuspolkujen haaveilusta. Kun Christine lopussa lähtee uudelleen tanssiin, tuntuu, että hän on valmis ottamaan uusia askeleita elämässään.