Star Trek (2009)

Star Trek on tehnyt vahvan paluun - tosin se on tehnyt paluun aina säännöllisin väliajoin ensimmäisen, legendaarisen tv-sarjan (1966-69) jälkeen. Lupauduin Turku-tv:n Kahvila-ohjelmaan aiheesta keskustelemaan, ja siksi piti nopeasti käydä katsomassa J. J. Abramsin ohjaama uusi Star Trek (2009). Tilaa elokuvateatterissa oli, mutta valitsin paikan, josta oli hyvä näköala - kolmannelta riviltä. Tämä oli virhe, koska elokuvan alkujakson tempo oli hengästyttävä, paljon erikoislähikuvia ja nopeaa leikkausta. Lost-sarjan tuotannossa mukana ollut Abrams ohjasi alun uutta sukupolvea varten, mutta mitä pidemmälle tarina kulki, sen hitaammaksi kävi rytmi. Tuntui kuin elokuva olisi takautunut hetki hetkeltä kauemmas television historiaan, ja loppupuolella päähenkilöt jo toistelivat klassisesta tv-sarjasta tuttuja lausahduksia.

Uusi Star Trek on monella tapaa rituaalinen teos: se on paluuta alkulähteille. Paluu saa konkreettisen muotonsa alkujaksossa, jossa James T. Kirkin äiti synnyttää lapsensa räjähtävältä planeetalta pakenevassa avaruusaluksessa samalla, kun Kirkin isä uhrautuu viattomien puolesta. Miehistön kasvutarina muuttuu rituaaliseksi Enterprisen miehistön kokoamiseksi, ja kliimaksina on loppu, jossa ”se oikea” ryhmä on jälleen yhdessä. Tarinamaailmassa ryhmä on koossa ensi kertaa, mutta katsojan nautinto syntyy siitä, että palapelin palat loksahtavat kohdalleen monen hiljaisen vuoden jälkeen. Tätä tavoitetta tukee harkitusti valittu miehitys, johon on etsitty vanhan sarjan henkilöitä muistuttavat näyttelijät. Kun Star Trek päättyy, se on oikeastaan tullut alkuunsa. Vasta viimeisillä metreillä katsojat kuulevat sen, mitä ovat odottaneet. Leonard Nemoyn ääni toteaa: ”These are the voyages of the starship Enterprise...”