Riemuloma Rivieralla (1953)

Pitkästä aikaa on hauska katsoa Jacques Tatin klassinen turismikuvaus Riemuloma Rivieralla (Les Vacances de Monsieur Hulot, 1953). Elokuvaa ei suomalaisesta nimestä huolimatta kuvattu Rivieralla, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Riemuloma Rivieralla on täynnä hykerryttäviä yksityiskohtia: hienoimpia miljöitä on hotellin alakerta, johon vieraat ovat kokoontuneen milloin aamiaiselle, milloin iltaa viettämään.

Kurjet lentävät (1957)

Elokuvakurssini päättyy tähän neuvostoelokuvan kansainväliseen menestyselokuvaan, joka nostatti innostusta erityisesti Ranskassa. Vinot kamerakulmat ja huikeat kamera-ajot tekevät elokuvasta mielettömän katsomiskokemuksen. En tiedä hienompaa kuolinkohtausta kuin jaksoa, jossa Boris (Aleksei Batalov) saa surmansa: aika hidastuu, ja hetkessä Boris näkee silmiensä edessä tulevaisuuden, jota ei koskaan tullut. Sitten hän rojahtaa maahan, keskellä kosteaa venäläistä korpea. Ja mitä voi sanoa loppukohtauksesta? Se on tietenkin isänmaallinen, sotilaat saapuvat junalla Moskovaan, Veronika (Tatjana Samoilova) on tullut toiveikkaana paikalle kukkakimppu kädessään, mutta katsoja tietää, ettei Boris voi saapua. Kaikesta pateettisuudestaan huolimatta kohtaus on niin pakahduttava, että sitä on vaikea kestää!

Umberto D. - elämän vanki (1952)

Vittorio de Sican Umberto D. - elämän vanki (Umberto D., 1952) on luentokurssini toiseksi viimeinen elokuva. Siitäkin sepustelin jo viimevuotiseen päiväkirjaan. André Bazin kutsui tätä keston elokuvaksi. Ensimmäisellä kerralla en oikein osannut kiinnittää huomiota joidenkin kohtausten "reaaliaikaisuuteen", mutta nyt ne tuntuvat tehokkailta ja samalla kriittisiltä studioelokuvan ekonomisuutta kohtaan.

Goodbye Lenin (2003)

En nähnyt Wolfgang Beckerin elokuvaa Goodbye Lenin (2003) silloin, kun se oli elokuvateattereissa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Aluksi olin epäileväinen ja vähän kriittinenkin, mutta mitä pidemmälle elokuva eteni, sen paremmalta tuntui. Ehkä vastusteluuni vaikutti se, että olin näkevinäni Wolfgang Beckerin tyylissä Amelien suosion kalastelua. Nostalginen Berliini-elokuva oli saanut selvästi vaikutteita Ameliestä: komediallisuus, visuaalinen tyylittely, nopeutettujen jaksojen käyttäminen - ja tietysti musiikki.

Yhteydet loksahtivat lopullisesti kohtauksessa, jossa Alex (Daniel Brühl) kumppaneineen lähtee viemään muistinsa menettänyttä äitiä datsalle. Taustalle helähtää Amelien musiikkia. Vasta myöhemmin huomasin, että myös Goodbye Leninin musiikki on Yann Tiersenin käsialaa. Tiersen on vain käyttänyt hyväkseen aiemmin säveltämäänsä aineistoa. Kun pääsin eroon esteettisen laskelmoinnin pohtimiselta, oli helpompaa antautua mukaan. Pidin erittäin paljon lopetuksesta, utooppisesta kuvitelmasta siitä, mitä DDR olisi voinut olla!

Kolberg (1945)

Tilasin Veit Harlanin Kolbergin (1945) tuoreen dvd-julkaisun Yhdysvalloista varta vasten elokuvakurssiani varten. Piti saada jokin harvinaisuus, ja sitä Kolberg ilman muuta on. Teos mainitaan elokuvahistorioissa "natsi-Saksan viimeisenä elokuvana", mutta aivan viimeinen se ei ilmeisesti ollut. Silti suureellisen spektaakkelin tekeminen siinä tilanteessa, kun valtakunta oli romahtamaisillaan, herättää ihmetystä. Harlan itse totesi muistelmissaan, että ilmeisesti Hitler ja Goebbels uskoivat voittoon enää unelmien maailmassa. Statisteina käytettiin sotilaita, joille olisi ollut käyttöä itärintamalla! Elokuva sai ensi-iltansa tammikuussa 1945 Berliinissä, pommitusten välillä. Teos nähtiin myös La Rochellessa saksalaisten sukellusvenetukikohdassa.

Vaikka Kolbergin tavoitteena oli valaa uskoa ja saada katsojat uhrautumaan viimeiseen mieheen, tarinan mukaan tukikohta antatui pian ensi-illan jälkeen... Natsi-Saksan näytelmäelokuvatuotantoa kehystää jonkinlainen pahuuden aura, mutta lopultakin Kolberg edustaa samantapausta patriotismia kuin muutamat sota-ajan suomalaiset elokuvat. Se poikkeaa kuitenkin kahdessa suhteessa siitä, mitä kotimainen tuotanto on tarjonnut. Elokuva alkaa massiivisella kuorokohtauksella, joka nostaa hiukset pystyyn. Blut und Boden -henkinen jakso on tyrmäävä ja pelottava. Toinen häkellyttävä jakso on elokuvan lopetus, jossa nähdään Napoleonin joukkoja vastaan taistellut Kolbergin kaupunki raunioina. Kuvat tuntuvat yllättävän realistisilta vuoden 1945 tilanteessa. Eikö ensi-iltayleisö nähnyt yhteyttä nykyhetken hävitykseen? Olisiko osa yleisöstä sittenkin kysynyt, onko näissä uhrauksissa mitään mieltä...