Ei koskaan sunnuntaisin (1960)

Aiemmin sekä Jules Dassinin Rififi (1955) että Topkapi (1964) ovat ilmestyneet dvd:nä. Kuten Topkapissa, elokuvassa Ei koskaan sunnuntaisin (Pote tin Kyriaki / Never on Sunday, 1960) ohjaajan puoliso Melina Mercouri on pääroolissa, mutta Turkin sijasta ollaan Kreikassa, Piraeuksen satamakaupungissa, jonne amerikkalainen kirjailija Homer (Dassin) on saapunut jäljittämään kreikkalaisuuden ydintä, klassisen filosofian mysteeriä. Medeian sijasta hän tutustuu paikalliseen ilotyttöön Iliaan (Mercouri). Asetelma on aluksi keinotekoinen ja tunnelma turistinen, mutta ennen pitkää Pygmalion-asetelma kääntyy nurinniskoin: Iliaasta ei tule Homeroksen tuotetta vaan päinvastoin. Vaihteeksi on hauska kuulla myös kreikankielistä dialogia!

Sunnuntaisin sataa aina (1947)

Robert Hamerin Sunnuntaisin sataa aina (It Always Rains on Sunday, 1947) on loistelias elokuva Lontoon East Endin elämästä toisen maailmansodan jälkeen! Kerronta on tehokasta, ja elämäntarinat punoutuvat toisiinsa jo 15 minuutin katsomisen jälkeen. Uusperheessä asuva Rose (Googie Withers) antaa turvapaikan entiselle rakastetulleen Tommylle (John McCallum), joka on juuri paennut vankilasta. Takaa-ajotarina on oikeastaan vain tekosyy kertoa köyhän kaupunginosan elämästä. Douglas Slocomben mustavalkokuvaus pääsee oikeuksiinsa ratapihalle sijoittuvassa loppukohtauksessa, jossa Tommyn pakomatka päättyy. Vastavaloilla leikittelevässä kohtauksessa risteytyvien ratojen vaihtoehdot tuntuvat loputtomilta, mutta Tommylle rautatieasema on määränpää.

Prahan ylioppilas (1913)

Ohjaaja Paul Wegener esittää itse pääroolia kauhuelokuvien klassikkoihin lukeutuvassa Prahan ylioppilaassa (Der Student von Prag, 1913). Tarina sijoittuu vuoden 1821 Prahaan, ja Prahassa elokuvaa myös kuvattiin vuonna 1913. Nuori ylioppilas Balduin rakastuu säätyläiseen, mutta ei köyhänä voi kuin unelmoida rakkaudestaan. Silloin paikalle ilmestyy paholainen tohtori Scapinellin hahmossa. Balduin allekirjoittaa sopimuksen kuin Faust, mutta tietämättömänä siitä, että on myynyt sielunsa. Vuoden 1913 tilanteessa pitkä näytelmäelokuva oli vasta tulossa tuotannon normiksi, ja 40-minuuttinen Prahan ylioppilas kuuluu pitkän draaman pioneereihin. Dialogitekstejä on harvakseltaan, ja usein selittävät tekstit vain kertovat kohtauksen teeman. Silti lopputulos vangitsee: Balduinin sielu piinaa isäntäänsä, ja tuho on väistämätön. Wegener käyttää ahkerasti peilisymboliikkaa: elokuvan alussa Scapinelli sieppaa mukaansa Balduinin peilikuvan.

Topsy-Turvy (1999)

Mike Leigh ei aiemmassa tuotannossaan ole epookkielokuviin erikoistunut, joten Topsy-Turvy on rohkea veto. Nimi vain ei ole paras mahdollinen. Topsy-Turvy kertoo brittiläisen operetin ylittämättömästä duosta, Gilbertistä ja Sullivanista. Kaksikon tiet ovat jo erkanemassa, kun Gilbert innostuu japanilaisesta aiheesta ja kirjoittaa libreton Mikado. Sullivan ryhtyy työhön, ja elokuva huipentuu teoksen ensi-iltaan. Vaikkei sisältö ole tämän ihmeellisempi, lopputulos on kuitenkin mukaansatempaava, 1800-luvun lopun ajankuvana onnistunut.

Ehkä viehättävintä on se viattomuus ja vakavuus, jolla populaari- ja korkeakulttuurin rajamailla puuhaileva kaksikko suhtautuu työhönsä ja oman näkemyksensä tinkimättömään toteutukseen, vaikka tänä päivänä Gilbertin ja Sullivanin tuotanto ei juuri oopperalavojen ohjelmistoa hallitse. Gilbert ja Sullivan esitetään myös toistensa vastakohtina: Gilbert on täydellisesti työhönsä heittäytyvä ja kirjoittaa antaumuksellisesti tarinoitaan taikajuomista, ihmeistä ja lemmenleikeistä eksoottisissa ympäristöissä, Sullivan taas on ekstrovertti hedonisti ja jatkuvasti hurmaantunut omista sävelistään. Elokuvan loppu rakentaa nostalgisen codan tälle kadonneelle operetin maailmalle: päähenkilöt tuntuvat autuaan tietämättömiltä siitä moraalisesta ja sosiaalisesta ahdinkosta, jonka Lontoon kaduilta voi aistia. Viimeisissä kuvissa Sullivanin ystävätär päättää hankkiutua eroon lapsestaan ja Gilbert puolisoineen paljastaa lapsettomuutensa. Viittaus fin de sièclen aikakauden hedelmättömyyteen ja kaiken päättymiseen voisi tuntua karkealta, mutta Mike Leighin käsissä siitä tulee yllättävän hieno lopetus.

Kuollut mies ei palttoota kaipaa (1982)

Carl Reinerin Kuollut mies ei palttoota kaipaa (Dead Men Don't Wear Plaid, 1982) on metaelokuva, elokuva elokuvista. Se ei ole vain kokoelma 1940-luvun film noir -elokuvien juonenkäänteitä, kuvakulmia ja sutkautuksia, vaan siteeraa suoraan melkoista joukkoa mustan elokuvan klassikoita. Carl Reiner, koomikko Steve Martinin hoviohjaaja, vei tässä modernin Hollywoodin itsetietoisuuden pidemmälle kuin kukaan toinen. Humphrey Bogartin esittämä Philip Marlowekin on saatu punottua tarinaan mukaan. Paras jakso on kuitenkin elokuvan alkupuolen kohtaus, jossa Alan Ladd saapuu Rigby Reardonin toimistoon - pahoin aikein. Frank Tuttlen elokuvasta Vainottu (This Gun for Hire, 1942) lainatut otokset solahtavan loistavasti uusien kuvien lomaan. Muissa siteerauksissa kaksoiskopioinnin kohteena olleet originaalit ovat sen verran huonokuntoisia, että otosten rajapinnat pistävät silmään. Mutta: hieno ja hauska parodia!

Taikahepo (1975)

Sosialismin romahtaminen vei mukanaan paljon hyvää - ainakin neuvostoliittolaisen animaatioelokuvan, joka on kadonnut ohjelmistoista. Lapsena näin Lev Atamanovin Lumikuningattaren, joka jäi lähtemättömästi mieleen. Ivan Ivanov-Vano on Atamanovin tapaan neuvostoanimaation klassikoita. Taikahepo (Konjok-gorbunok, 1975) on hänen myöhäistuotantoaan, eikä animointi ole ehkä aivan niin hioutunutta kuin varhaisemmissa teoksissa. Taikaponi näytettiin Suomen tv:ssä vuosia sitten Kultaiset sadut -sarjassa kolmessa osassa nimellä Ivan ja taikaponi. Hienoa piirroselokuvaa säestää kertoja, jonka teksti perustuu Ershovin klassisen sadun riimiteltyyn suomennokseen.

Lähellä vaaraa (1950)

Robert Mitchum tekee loisteliaan suorituksen halvaantuvana lääkärinä! Lähellä vaaraa (Where Danger lives, 1950) ei ehkä kuulu film noirin parhaimmistoon, mutta juoni on juuri niin epäuskottava ja epätodennäköinen kuin mustassa elokuvassa kuuluukin. Ongelmallisin on filmin alku: tohtori Jeff Cameron ihastuu itsemurhaa yrittäneeseen potilaaseensa, Margo Lannigtoniin (Faith Domergue), mutta tämä tapahtuu niin nopeasti, ettei lääkärin obsessioon ehdi päästä mukaan. Toinen yllätys on se, että Mitchumin ohella vetonauloina ovat Claude Rains Margon aviomiehenä ja Maureen O'Sullivan Cameronin tyttöystävänä. Molemmat ehtivät esiintyä lopullisessa elokuvassa vain muutaman minuutin. Enimmäkseen Lähellä vaara on Jeffin ja Marhon pakotarina, ja juuri tämä osuus toimii hienosti.

Chihwaeson (2002)

Kwon-taek Im palkittiin parhaana ohjaajana Cannesissa vuonna 2002, mutta hänen elokuviaan ei ole tuotu levitykseen Suomessa. Dvd:n takakantta on vaikea uskoa, kun esittelyteksti väittää, että Chihwaeson on ohjaajansa 95. elokuva. Mutta näin se on. Kwon-taek Im aloitti uransa 60-luvun alussa populaarielokuvien sujuvana tehtailijana. Vasta 80-luvulla hän alkoi siirtyä kunnianhimoisempiin draamoihin, joiden ytimessä oli usein Korean historia. Tositapahtumiin perustuva Chihwaeson kuvaa Jang Seung-up -nimisen taiteilijan elämää 1800-luvun Koreassa. Lopputulos tuntuu välillä liiankin "taidelokuvalliselta", mutta kokonaisuus on ehyt. Korealaisen kuvataiteen hauraus, siveltimen vetojen filosofia, nousee kauniisti esiin. Arvoitukseksi jää kuitenkin paitsi Seung-upin psykologia myös historiallisen taustan merkitys: Kiinan ja Japanin poliittiset intressit nousevat silloin tällöin esille - ehkä ne vain korostavat päähenkilön keskittymisen, taiteellisen toiminnan, vaikeutta.

Aleksanteri (2004)

Oliver Stonen Aleksanteri (Alexander, 2004) on hämmentävä elokuva: ensin tuntuu, että mielenkiintoista on vain Anthony Hopkinsin esittämä vanha Ptolemaios ja elokuvan alun trikkikuvat muinaisen Aleksandrian satamasta... Mainosten mukaan spektaakkeli etsii "totuutta" legendan takaa. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta. Jo Mankiewiczin Kleopatrassa maailmanhistoria muuttui kolmiodraamaksi, kun tavoitteena oli näyttää, että historiallisten monumenttien kätköistä löytyy ihmisiä, jotka rakastivat ja tunsivat niin kuin mekin. Historiallinen elokuva korostaa usein samanaikaisesti toiseutta ja samuutta. Aleksanterissa makedonialaisen sotapäällikön valloitusretket näyttäytyvät vain pakona rikkoutuneesta perheestä, omistavasta äidistä, johon sankari tuntee oidipaalista vetoa, ja "barbaarisesta" isästä, jonka unelmaa Persian valloituksesta poika yrittää toteuttaa. En ole varmaan ainoa, jonka on vaikea niellä näyttelijävalintoja. Aleksanteri ja Hefaistion vaikuttavat joko 80-luvun Spinal Tap -tyylisiltä hevimuusikoita tai Yhdysvaltain jääkiekkojoukkueen nelosketjulaisilta... Vai ovatko näyttelijävalinnat vain Oliver Stonen ironiaa, vähän samaan tapaan kuin Stanley Kubrickin veto valita Ryan O'Neal Barry Lyndonin nimirooliin? Hämmentävintä on kuitenkin myytin rakentamisen ja purkamisen välinen ristiriita. Vanha Ptolemaios kertoo toisinaan "mitä todella tapahtui", mutta lopussa antaa ymmärtää, että Aleksanterin suuruus oli "vain" myytti. Ehkä suuren budjetin tuotanto on edellyttänyt todellisuusilluusion rakentamista, mutta samalla monumentaalisuutta on täytynyt myös hienovaraisesti vesittää. Itse koin tuloksen ristiriitaisena.

Went the Day Well? (1942)

Ealing-studio tuli tunnetuksi komedioistaan, mutta se teki myös vakavia draamoja. Brasilialaissyntyisen Alberto Cavalcantin vuonna 1942 ohjaama sotaelokuva Went the Day Well (1942) on alussa kepeähkön tuntuinen kyläkuvaus, mutta vähitellen se saa ankarampia sävyjä. Pieni Bramleyn kylä joutuu toisen maailmansodan keskellä saksalaisten laskuvarjojoukkojen valtaan, mutta kyläläiset onnistuvat murtautumaan ahdingostaan ja saamaan apua. Cavalcantin kerronta on alussa erittäin tiivistä ja sujuvaa, kyläyhteisö esitellään ripeästi ja tehokkaasti. Lopputulos on erikoinen yhdistelmä kepeyttä ja brutaaliutta. Kyläläisten kuolemat näytetään kaikessa alastomuudessaan, raakoina ja ruumiillisina. Sota-ajan yhdysvaltalaisia propagandistisia näytelmäelokuvia on esitetty televisiossa paljon. Niihin nähden Went the Day Well tuntuu hienosyiseltä: demokraattiseen paatokseen ei kerronta kallistu, ja vaikka natsit on kuvattu väkivaltaisina, he ovat enemmän vihoillisia kuin demonisoituja karikatyyrejä.

Kovanaama (1954)

Lasse Pöystin tähdittämä ja Aarne Tarkaksen ohjaama rikoskomedia Kovanaama (1954) on täynnä hauskoja sivuosia: Toivo Mäkelä panamalaista laivaa luotsaavana rikollisjohtajana, Leo Jokela hänen apurinaan ja tietysi Uljas Kandolin ja Heikki Savolainen toheloivana parivaljakkona. Elokuvan juoni on yksinkertainen: reportteri Esko Pekuri soluttautuu vankilaan kirjoittaakseen sieltä "Kinseyn raporttia" vastaavan sensaatiotarinan. Hauskin kohtaus on ilman muuta Pekurin tutustuminen sellikaveriinsa, kamreeri Uolevi Tiitiseen (Tarmo Manni).