Järnefeltin jalanjäljillä: Laulu tulipunaisesta kukasta (1919)

Armas Järnefelt -projekti lähestyy loppuaan. Kaksi kiireistä päivää Tukholmassa tuovat hiukan lisävaloa. Kungliga Biblioteketin käsikirjoituskokoelmasta löytyy muutama, toistaiseksi piiloon jäänyt kirje. Mielenkiintoisinta on kuitenkin istua Filmhusetissa katsomassa Laulu tulipunaisesta kukasta -elokuvan aineistoja. Ruotsalaisen mykkäelokuvatutkimuksen pioneeri Gösta Werner on koonnut materiaaleja siisteiksi kansioksi, ja sieltä löytyy myös Laulun ensi-iltailmoitus. Armas Järnefeltin säveltämä musiikki on varmaankin pohjoismaiden ensimmäinen mykkäelokuvaan sävelletty originaalimusiikki. Ensiesitys oli Röda kvarn -teatterissa, ja Armas johti itse esityksen. Selvää on, että Johannes Linnankosken romaaniin perutuvaan teokseen haluttiin suomalaisviritystä. Ehkä ohjaaja Mauritz Stiller halusi tuoda esiin hiljattain itsenäistyneen naapurimaan kulttuurielämää. Suomalaistaustainen oli myös Laulun naispääosaa esittänyt Edith Erastoff.

Jo Gösta Werner näyttää havainneen, ettei musiikkia lopulta esitetty kovinkaan usein. Wernerin pyydykseen on jäänyt Kööpenhaminan ensi-illan musiikkiohjelma, joka oli ajan tavan mukaan koostettu lyhyistä klassisista numeroista. Sibeliuksen Valse triste oli sentään päässyt mukaan. Todennäköistä on, että Järnefeltin musiikkia soitettiin Tukholman ohella ainakin Göteborgissa ja Malmössä.

Aikalaiskritiikkien perusteella näyttää siltä, etteivät kaikki kuuntelijat ymmärtäneet, että oli todella kyse sävellyksestä eikä sovituksesta. Musiikkiin oli selvästi panostettu, mutta kriitikot kiinnittivät hovikapellimestarin läsnäoloon yllättävän vähän huomiota. Kiinnostavaa on sen sijaan nähdä, että tuotantoyhtiö panosti Järnefeltiin merkittävästi. Englanninkielisessä esitteessä kehotetaan elokuvateattereita ja maahantuojia ostamaan myös partituuri, jonka sai kätevästi suoraan elokuvayhtiöltä. Arvattavaksi jää, kuinka paljon nuotteja todella toimitettiin. Tuskin kovin paljoa, sillä originaalimusiikki teki hankinnasta kalliin. Ulkomaille myytäessä suomalaisuus sai jäädä yleisskandinaavisuuden alle: "The soul of lands of mountain, forest and lake - such lands as Norway, Sweden and Finland, finds voice in a multitude of beautiful folk melodies, many merry enough, but the majority in a subdued, minor key as best suiting the temperament of peoples living amid wood and waters with their thousand mysterious songhings and whisperings." Kansanluonnetta rakennettiin vahvasti luonnontunteen pohjalle - mutta tässähän ei ole mitään yllättävä.

Luonnosta tulikin mieleen: Humlegårdenissa kevätkukat olivat jo nostaneet päänsä talvisateen piiskaamasta ruohikosta:

Satiinin puna (2002)

Raja Amarin ohjaama Satiinin puna (Satin rouge, 2002) on viime vuosien tunnetuimpia tunisialaisia elokuvia. Oikeastaan se on tunisialais-ranskalainen teos, eikä elokuvaa katsoessa voi olla pohtimatta sen estetiikan "ranskalaisuutta". Satiinin punan päähenkilö on Lilia-niminen leski (Hiam Abbass), joka tarinan alussa vaalii edesmenneen miehensä muistoa ja omistautuu tyttärelleen. Lilian elämä kuitenkin muuttuu, kun hän tutustuu vatsatanssiin ja sen aistimelliseen, ruumiilliseen maailmaan. Lilia heittäytyy kaksoiselämään ja ryhtyy salaa tyttäreltään ammattimaiseksi vatsatanssijaksi. Kritiikeissä Satiinin punaa on kuvattu "uskaliaaksi" ja "rohkeaksi", mutta lopulta elokuvan radikaalius perustuu oletukseen tunisialaisen yhteiskunnan normatiivisuudesta. Puhuttelevinta elokuvassa on kuitenkin sen henkilökohtaisuus, tapa, jolla Lilia löytää oman ruumiillisuutensa ja itseluottamuksensa. Voittoa tai täyttymystä edustaa kyky pukeutua punaiseen satiiniin, ja tämä toteutuu vasta loppukohtauksessa, jossa Lilia tanssii tyttärensä häissä.

Sotapolulla (1922)

Suomalaisen elokuvan festivaalilla esitettiin tänään Teuvo Pakkalan vuonna 1921 käsikirjoittama ja ohjaama mykkäelokuva Sotapolulla. Elokuvantekijöille vuoden 1918 tapahtumat olivat sittemmin kiperä aihe, mutta Pakkala tarttui teemaan tuoreeltaan, valkoisesta perspektiivistä. On vaikea kuvitella, miten aikalaiset - varsinkin punaisten joukoissa taistelleet - ovat suhtautuneet karikatyyriin punaisten leiristä, jossa temmeleltään venäläishenkisessä kaaoksessa juopuneen kapinallispäällikön johdolla. Tarinan keskiössä on Valkoinen Piru, sissipäällikkö Karunka, jota esittää Mikael Palmroth taiteilijanimellä Yrjö Hirviseppä. Häneen ihastuu nuori perijätär Eliina (Lisi Carén), joka valeasuisena ylittää rintamalinjoja ristiin rastiin.

Elokuvantekijänä Teuvo Pakkala oli kokematon, minkä huomaa kerronnan kulmikkuudesta. Seuraamista ei helpottanut se, että esityksessä kaksi kelaa tuli näytettyä väärässä järjestyksessä, ja Eliina tuntui vaihtavan valeasua poikkeuksellisen sukkelasti... Harmonikkataiteilija Janne Kuusinen säesti elokuvan suvereenisti eikä hämmentynyt, vaikka kankaalle tupsahti kuvia odottamattomassa järjestyksessä. Aihepiiriltään Sotapolulla oli ajan hermolla, mutta vuorovaikutukseen yleisön kanssa se ei päässyt. Teosta ei nähty kaupallisessa levityksessä pääkaupungissa, mutta sitä esitettiin satunnaisesti Pakkalan kotipaikan Oulun lisäksi muutamassa muussakin kaupungissa.

Kritiikkiä 50 vuotta

Turun yliopiston historianopiskelijoiden ainejärjestö Kritiikki täyttää 50 vuotta. Eilen Kritiikki julkaisi historiateoksen, jossa Päivi Niemelän perustekstiä höystävät aikalaisten muistikuvat. Kirjaa selatessa tulvahti mieleen monenlaisia muistikuvia siitä, millaista yliopistoelämä oli omana opiskeluaikanani, 25 vuotta sitten. Mutta samalla ei voi välttää kokemusta historian lyhyydestä. Onko jo neljännesvuosisata vierähtänyt noista ajoista? Läheisyyden kokemukseen punoutuu kaukaisuus: 1980-luvun opintovaatimukset olivat kuin toisesta maailmasta nykyiseen verrattuna. On helppo ymmärtää, miksi ainakin oma näkemykseni historiasta muodostui jotenkin vastakulttuurisesti, haluna löytää jotakin sellaista, jota ei ollut tutkintovaatimuksiin kirjattu.

Kritiikki 1958-2008 -teoksessa hienoa on paitsi sen piirtämä kaari opiskelijatoiminnan muutoksesta myös se, että muistelma-artikkelit tarjoavat lähdeaineistoa tuleville yliopistotutkijoille. Olisi hienoa, jos joku - joskus - kirjoittaisi suomalaisen historiantutkimuksen historian siten, että lähtökohtana eivät olisi vain julkaistut historiateokset ja niiden kirjoittajat: historianopetuksen ja -tutkimuksen historian pitäisi kattaa koko se inhimillinen kirjo, jonka sisällä tiede syntyy. Oikeastaan on vaikea ymmärtää, miksi Suomessa opiskelijoiden ja yliopiston historiaa on kirjoitettu erillisinä kertomuksina, kun on kuitenkin kyse saman yhteisön tutkimuksesta.

Cherbourgin sateenvarjot (1964)

Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjot (Les Parapluies de Cherbourg) sijoittuu harmaaseen, sateiseen satamakaupunkiin ja niihin vuosiin, jolloin Ranska kävi sotaa Algeriassa. Eikö ole ihmeellistä, että näin kalpeasta ja ahdistavasta aikakaudesta voi tehdä värikkään, keveän elokuvan? Tarina on yksinkertainen: nuori Geneviève (Catherine Deneuve) rakastuu huoltoaseman korjaajaan, Guyhin (Nino Castelnuovo). Genevièven äiti pitää sateenvarjoliikettä, mutta kauppa ei kannata. Yllättäen Guy saa kutsun armeijaan ja on poissa vuosia. Pari erkaantuu, ajautuu tahoilleen ja Geneviève ottaa vastaan jalokivikauppiaan kosinnan. Yksinkertaista, melodramaattista juonta korostaa oopperamainen perusidea, jossa kaikki repliikit lauletaan. Ehkä elokuvan voisi tietoisesta epärealistisuudestaan ja tyylittelystään huolimatta tulkita historialliseksi kommentiksi. Geneviève ja Guy eivät oikeastaan voi palata yhteen. Eikö sateenvarjoliike viittaa sellaiseen idylliseen Ranskaan, jonka mielikuva oli toisen maailmansodan jälkeen väistämättä murentunut? Alusta lähtien Guy edustaa modernia: huoltoasema on tulevaisuuden maailma. Geneviève elää äitinsä kanssa menneessä, mitä korostaa sekin, että jalokivikauppiaan kosinnat ovat kuin 1800-luvun säätyläiskulttuurista. Kun lopussa Geneviève ja Guy kohtaavat, on selvää, etteivät he voi päätyä yhteen. Guy on avannut oman huoltoaseman ja perustanut perheen. Lumisateen peittämällä pihalla kohtalot sivuavat toisiaan, mutta paluuta menneeseen ei ole. Toisaalta: mikä onkaan pakahduttavampaa kuin täyttymätön rakkaus, tietoisuus mahdollisuudesta, joka ei voi koskaan toteutua.

Musta Dahlia (2006)

Brian De Palma tuntuu epäonnistuneitten sivupolkujen jälkeen palaavan 80-luvun menestyneimpien elokuviensa aiheisiin. Gansterielokuvat Arpinaama (Scarface, 1983) ja Lahjomattomat (The Untouchables, 1989) saavat jatkoa projektista The Untouchables: Capone Rising, joka on todennäköisesti De Palman seuraava teos. Vuonna 2006 valmistunut Musta Dahlia (The Black Dahlia) on puolestaan huolellinen pastissi 1940-luvun film noirista, ehkä jopa liiankin tummanpuhuva. Samalla elokuvassa on kaikkea sitä, mitä voi olettaa sodanjälkeisen rikoselokuvan modernisoinnilta. Päähenkilönä on kaksi poliisia - molemmat entisiä nyrkkeilijäitä - ja kaverusten suhde punoutuu väistämättä osaksi sitä turmeluksen maailmaa, jota he tutkivat. Asetelman pohjana on poliisien vastakkaisuus; tähän viittaavat heidän nyrkkeilykehässä käyttämänsä taiteilijanimet, Mr. Fire ja Mr. Ice. Kun tulisieluinen Lee Blanchard (Aaron Eckhardt) heittäytyy rikoksen pyörteisiin, viileä Bucky Bleichert (Josh Hartnett) ponnistelee selvittääkseen Elizabeth Shortin (Mia Kirshner) mystisen murhan. James Ellroyn dekkariin perustuva elokuva pohjautuu etäisesti Los Angelesissä vuonna 1947 tapahtuneeseen veritekoon, mutta tosielämässä mysteeri jäi ratkaisematta. Ehkä Musta Dahlia olisikin ollut onnistuneempi, jos tarina olisi jäänyt avoimeksi.

Bruckneria ja Krautrockia

Itävaltalaisella säveltäjällä Anton Brucknerilla (1824-96) oli kolme intohimoa: olut, uskonto ja Wagner. Turun Filharmoninen Orkesteri esitti torstaina 3.4. ja perjantaina 4.4. Brucknerin kahdeksannen sinfonian, jota harvoin esitetään. Olut oli läsnä korkeintaan kajastuksena muusikoiden mielessä, mutta Wagner-kaikuja kuultiin tavan takaa. Syvästi katolisen Brucknerin pilviä hipovat mietteet tulivat myös selväksi. Kapellimestari Petri Sakarin johtamaa kokoonpanoa oli laajennettu, sillä teoksessa tarvitaan mm. kaksi harppua, kahdeksan käyrätorvea ja neljä Wagner-tuubaa. Viulut oli sijoitettu etualalle, niin oikealle kuin vasemmallekin, ja sointi oli harvinaisen pehmeää. Brucknerin kahdeksannen soittaminen vaatii puolitoista tuntia, joten muuta ei ohjelmaan mahdu - eikä toisaalta tarvitakaan, sillä teos antaa melkein kaikkea, mitä kuvitella voi, kamarimusiikillisesta tyyneydestä tyrmääviin puhallinkuoroihin. Bruckner työsti spektaakkelimaista teosta kauan, ja monet pitävät sitä 1800-luvun sinfoniakirjallisuuden huipentumana. Vaikea on keksiä, mihin tämän jälkeen enää olisi voinut edetä. Aiemmin kahdeksatta sinfoniaa kutsuttiin lisänimellä "apokalyptinen", mutta nimitys lienee vilkkaan mielikuvituksen tuotetta...

Apokalyptisuus oli sen sijaan vahvasti esillä Krautrock-illassa, jonka kolmikko Grönholm-Kärki-Penttinen oli järjestänyt Sirkkalaan. Saksalainen 1970-luvun progressiivinen, vahvasti teknologiaa hyödyntävä rock sai Brucknerin visiot hälvenemään, vaikka olinkin jo ehtinyt vannoa, ettei Brucknerin jälkeen mikään tunnu miltään. Amon Düül, Harmonia, Kraftwerk... Lopuksi kokoopano LuxOhr esitti live-session - aika meditatiivisen - ja taustalla pyöri Giuseppe de Liguoron mykkäelokuva Inferno (1911).