The Walking Hills (1949)

John Sturgesin ohjaama The Walking Hills (1949) on kiinnostava genrehybridi. Se on moderni western, sijoittuu omaan aikaansa mutta sisältää lännenelokuvalle tyypillisiä piirteitä. Lisäksi takautumarakenne luo film noir -henkeä, varsinkin kun monet takautumat siirtävät elokuvan erämaan polttavan auringon alta suurkaupungin pimeille kaduille. En ole löytänyt elokuvalle suomenkielistä nimeä, ja kaikesta päätellen sitä ei ole nähty Suomessa elokuvateatterilevityksessä eikä myöhemmin televisiossakaan. Harry Joe Brownin tuottama tiivis jännityselokuva on todennäköisesti saanut innoitusta John Hustonin edellisenä vuonna valmistuneesta Sierra Madren aarteesta (The Treasure of Sierra Madre, 1948), sillä kullanhimo on keskiössä myös tässä elokuvassa.

Elokuva käynnistyy Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla sijaitsevassa kaksoiskaupungissa, Mexicalissa ja Calexicossa. Sekalainen seurakunta kokoontuu yhteen pokeripöydän ääreen, kun puhe kääntyy sata vuotta aiemmin lähialueella kadonneeseen kultakuljetukseen. Samassa ilmenee vihje siitä, missä satumainen aarre voisi sijaita. Kukaan ryhmästä ei voi tai uskalla poistua, vaan kaikki lähtevät kultaa etsimään. Aarre on hautautunut hiekkadyyneihin, joita tuuli siirtää paikasta toiseen. Lapiot alkavat heilua, mutta mitään ei löydy. Kun hiekkamyrsky yllättää, tunnelma kiristyy kohtalokkaasti. Yksinkertaista tarinaa puhkovat takautumajaksot, jotka paljastavat elokuvan henkilöiden aiempia suhteita ja jännitteitä. Musiikkiakin on mukana, sillä seurueeseen kuuluu musta laulaja (Josh White), jonka esitykset rytmittävät teosta. Kaiken kaikkiaan yllättävä kokonaisuus, jossa on hieno näyttelijäkaarti: Randolph Scott, Ella Raines, Arthur Kennedy, John Ireland, Edgar Buchanan... Lopun hiekkamyrskykohtaus on poikkeuksellisen onnistunut.

Preerian valloittajat (Fighting Man of the Plains, 1949)

Edwin L. Marin (1899–1951) oli pitkän linjan Hollywood-tekijä, joka ohjasi 58 pitkää elokuvaa vuodesta 1932 lähtien. Parhaiten hänet taidetaan muistaa yhteistyöstään Randolph Scottin kanssa, vaikkakin tämä yhteistyö katkesi Marinin ennenaikaiseen kuolemaan vain 52-vuotiaana. Yhteistyön hedelmiä oli lännenelokuva Preerian valloittajat (Fighting Man of the Plains, 1949), joka alkaa poikkeuksellisen tuntuisella montaasijaksolla. Sisällissodan jälkimainingeissa rikollisuus rehottaa, ja Marin näyttää kavalkadina monta kuuluisuutta. Tämän sarjan jatkona esitellään Jim Dancer (Randolph Scott), joka pakenee hurjasti ratsastaen. Fiktiivinen päähenkilö asetetaan historialliseen kehykseen. Alku on oikeastaan yllättävä, sillä Dancer nähdään alussa kylmäverisenä murhaajana. Ohjaajan haasteeksi tulee rakentaa myötätuntoa päähenkilöä kohtaan, jota kaiken lisäksi esittää yksi aikakauden tunnetuimmista western-tähdistä.

Dancer saadaan kiinni, mutta kuljetuksen aikana identiteetit vaihtuvat. Vangitsija, salapoliisi Cummings kuolee, ja Dancer alkaa esiintyä tämän nimellä. Vaikka Dancer yrittää välttää vaikeuksia, hän ajautuu ennen pitkää Lanyardin kaupunkiin Kansasiin, joka on rikollisuuden vallassa. Tuota pikaa taitavalla aseenkäsittelijälle tarjotaan sheriffin tehtävää, minkä Dancer lopulta ottaakin vastaan. Edwin L. Marinin ohjaus ei ole erityisen notkeaa, mutta kohtuullisesti tarina pysyy koossa, ja viime kädessä Randolph Scottin kivikasvoinen olemus pitää elokuvan kiinnostavana loppuun asti. Dancer näyttäytyy sisällissodan uhrina, kaikesta päätellen konfederaation edustajana, joka on väkivallan keskellä menettänyt veljensä ja tehnyt kostaessaan kohtalokkaan erehdyksen. Elokuvan tarinamaailmassa hän ikään kuin lunastaa katsojan hyväksynnän taistellessaan sodan jälkeen lain ja järjestyksen puolesta.

Miehen kunnia (1943)

Suomi-Filmin tuottama ja Ilmari Unhon ohjaama Miehen kunnia (1943) perustuu nimimerkki Marja Orsin alkuperäiskäsikirjoitukseen. Nimimerkin takana oli kirjailija Seere Salminen (1894–1977), joka oli edellisenä vuonna käsikirjoittanut Unhon ohjaaman Neljä naista (1942), silloin tutummalla nimimerkillään Serp. Seere Salminen teki sujuvasti töitä samaan aikaan molemmille suurille tuotantoyhtiöille, sillä Elsa Soinin kanssa hän käsikirjoitti Suomisen perheen seikkailuja Suomen Filmiteollisuudelle. Miehen kunnian tekee erityisen kiinnostavaksi se, että elokuva sijoittuu kirjallisuuden ja kustantamisen maailmaan, eli suomalaisen elokuvan näkökulmasta hyvin epätyypilliseen ympäristöön. Elokuvan nimellä Miehen kunnia on kaksoismerkitys: samanniminen fiktiivinen teos on tarinan keskiössä, ja samaan aikaan nimi viittaa elokuvan päähenkilön, Kustannusyhtiö Kirja ja Kuvan johtajan Kaarlo Auerin (Joel Rinne) tunnontuskiin, hänen kätkettyyn kunniattomuuteensa.

Tarinamaailmassa romaanin Miehen kunnia on alun perin kirjoittanut Auerin ystävä nimismies Martti Vainio (Kaarlo Kytö) salanimellä Matti M. Suomela. Erittäin kiinnostavia ovat ne pienet vinkit, joita Seere Salminen on käsikirjoitukseen sijoittanut siitä, millainen romaani oikeastaan oli. Vainio antaa ymmärtää, että hän olisi teoksessaan käsitellyt vuoden 1918 sisällissodan jälkeistä yhteiskuntaa ja sen jännitteitä. Juuri siksi hän ei ole halunnut paljastaa, että kirjoittaja on nimismies. Auer vaikenee aluksi kuin muuri, mutta vähitellen juuri häntä ryhdytään pitämään kirjoittajana. Vainio kuolee väkivaltaisesti virantoimituksessa, eikä sen jälkeen ole enää ketään muuta kuin Auer, joka tietäisi asian oikean laidan. Pääosin nämä tapahtumat kerrotaan takautuvasti, kun Vainion tytär Virve (Irma Seikkula) alkaa selvittää isänsä kirjallisia harrastuksia. Elokuva on samanaikaisesti Auerin näkökulmaa ymmärtävä ja sitä kritisoiva. Auer on ajautunut asemaansa, mutta hän ei ole myöskään aktiivisesti kieltänyt olevansa kirjoittaja. Hän on ajelehtinut asemaansa ja elänyt valheessa. Tiettävästi Ilmari Unho piti Miehen kunniaa yhtenä parhaista elokuvistaan. Unholla itsellään oli hyvin ristiriitainen suhde vuoden 1918 tapahtumiin, ja voi hyvin olla, että hän piti Miehen kunniasta juuri sen omakohtaisuuden tähden. Tietynlaista kaksoiselämää Unho oli itse joutunut elämään.

Kadun kasvatti (The Mudlark, 1950)

Vuosien mittaan olen aina silloin tällöin katsonut romanialaissyntyisen Hollywood-ohjaajan Jean Negulescon elokuvia, mutta paljon on vielä katsomatta. Nyt tuli vuoroon Negulescon film noir -kauden jälkeen ohjaama Kadun kasvatti (The Mudlark, 1950), jonka 20th Century Fox toteutti Iso-Britanniassa. Sodan jälkeen Hollywood-yhtiöt tuottivat paljonkin produktioita Euroopassa, Iso-Britannian lisäksi Ranskassa ja Italiassa. Kadun kasvatti on aihepiiriltään peribrittiläinen, sillä tarina sijoittuu 1800-luvun lopun Lontooseen, kuningatar Viktorian aikakaudelle. Tarina on kuitenkin lähtökohdiltaan yhdysvaltalainen, sillä pohjana on sanfranciscolaisen Theodore Bonnetin vuonna 1949 julkaisema romaani, josta Nunnally Johnson teki käsikirjoituksen. 

Elokuvan alkuperäisnimi The Mudlark viittaa lapsiin, jotka 1800-luvulla elättivät itsensä keräämällä Thamesjoen mudasta sinne päätyneitä tavaroita ja myymällä niitä. Nämä katujen kasvatit olivat yhteiskunnan hierarkian pohjalla. Negulescon elokuva alkaa Thamesin mudasta, jossa Wheeler-niminen poika (Andrew Ray) hamuaa käsiinsä mitalilta näyttävän, kämmenen kokoisen esineen, jossa on naisen kuva. Wheeler ihastuu kuvaan, ja kun se ryöstetään häneltä, hän kamppailee saadakseen kuvan takaisin itselleen.

Lopulta mutaisten rantojen poika päätyy kuninkaanlinnaan ja saa ihmeekseen huomata, että kuva esittää kuningatar Viktoriaa (Irene Dunne). Kuningatar on ollut masennuksen vallassa miehensä Albertin kuoleman jälkeen, mutta yllättävä kohtaaminen saa hänet palaamaan elämään. Irene Dunne, jonka monet muistavat 30-luvun hulvattomista komedioista, tekee elämänsä roolin jyhkeänä mutta vähitellen inhimillistyvänä hallitsijana. Toinen mieleenpainuva hahmo on Alec Guinness, joka esittää Bemjamin Disraelia. Guinness on hämmentävän vakuuttava, varsinkin tunteellisessa puhejaksossa. Jo Guinnessin ulkoinen olemus on täysin uniikki.

Shanghai Blues (1984)

Tsui Harkin komediasta Shanghai Blues (1984) on tehty uusi restauroitu 4k-kopio, ja se on ollut katsottavissa MUBIn striimauspalvelussa, tosin teräväpiirtona. Oli hauska katsoa tämä elokuva uudelleen pitkän tauon, ja muinaisen VHS-tallenteen, jälkeen. Suomalaisessa Tsui Hark -kronologiassa Shanghai Blues saattaa asettua Peking Opera Bluesin vanaveteen siitä yksinkertaisesta syystä, että jälkimmäinen tuotiin elokuvateatterilevitykseen vuonna 1990 ja Shanghai Blues heti seuraavana vuonna. Tosiasiassa Shanghai Blues on varhaisempi ja valmistui kaksi vuotta ennen Peking Opera Bluesia. Molemmissa elokuvissa Tsui Hark liikuttaa tarinaa huikealla tempolla ja osaa luoda toinen toistaan kaoottisempia tilanteita.

Shanghai Blues on historiallinen komedia, joka sijoittuu 1930-luvun Shanghaihin. Alku on vakava siinä mielessä, että tapahtumat kytkeytyvät Japanin joukkojen hyökkäykseen Kiinaan. Shanghaita pommitetaan, ja ennen pitkää sota erottaa ihmiset toisistaan kymmeneksi vuodeksi. Vauhti on niin kova, että ajallista siirtymää voi olla vaikea hoksata. Ehkä tähän vaikuttaa sekin, että henkilöt eivät näytä fyysisesti paljonkaan muuttuneet.

Shanghai Blues on kaikesta päätellen saanut vaikutteita 1930-luvun Hollywoodin screwball-komedioista. Alun tanssikohtaus, jossa puvun takamus repeytyy, on suoraan Howard Hawksin elokuvasta Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938). Toisaalta, screwballin lisäksi Tsui Hark ammentaa vielä enemmän mykkäkauden slapstick-komediasta. Elokuva on täynnä toilailua, kalautuksia ja iskuja, kaatumisia ja koomisia ketjureaktioita. Hahmokavalkadi on hurja, niljakkaasta varkaasta sillan alla asuviin vammautuneisiin veteraaneihin. Tsui Hark on tietoisen epärealistinen, puvustus räikeän värikästä ja lavasteet korostuneen liioiteltuja. Mieleen jää romanttinen käänne, jossa päähenkilö tarttuu viuluun ja soittaa James Wongin nostalgista sävelmää. 

Valkoinen tähti, teatteriryhmä Kolmas Tila

Teatteriryhmä Kolmas Tila tunnetaan kunnianhimoisista, tieteen ja taiteen rajapinnalla liikkuvista näyttämöteoksistaan. Valkoinen tähti vie katsojan sinne, missä maapallo on valkoisimmillaan, Etelämantereelle. Valkoisuus viitannee myös siihen, miten Antarktis on tuntematon, paikka, jossa yhteys niin maapallon kosmiseen menneisyyteen kuin sen tulevaisuuteenkin voi avautua. Draaman ytimessä on retkikunta, joka saapuu Australiasta Etelämantereelle kuukausien mittaista tutkimustyötä varten. Remi (Katja Küttner), Jon (Eetu Känkänen) ja Rita (Kristina Vahvaselkä) saapuvat näytelmän alussa asemalle ja lähettävät tervehdyksensä. Ajan kulkua merkitsevät paidan rinnuksilla näkyvät numerot. Alussa niitä tulee katsoneeksi tarkastikin, mutta päivien kulku muuttuu näytelmän edetessä, kun aika tuntuu hidastuvan. Aikaskaalat korostuvat Seppo Parkkisen erinomaisessa käsikirjoituksessa ja Tuomas Rinta-Panttilan hienossa ohjauksessa. Perspektiivit avautuvat kaukaiseen menneisyyteen, kun Etelämantereen historia ulottuu satojen tuhansien vuosien päähän. Toisaalta Valkoinen tähti korostaa arjen rytmejä. Aamuhetket, jolloin jokainen tutkimusmatkalainen katsoo raukeasti tyhjyyteen ja kuuntelee vedenkeittimen kohinaa tai kahviautomaatin pulinaa. Illan viimeiset tunnit, kun Rita, Remi ja Jon asettuvat nukkumaan makuulavitsoilleen. Ehkä juuri tässä asetelmassa, arkisen ajan konkreettisuuden ja taustalla väijyvien huimien perspektiivien jännitteessä, tiivistyy jotakin olennaista siitä, mitä aika on.

Valkoinen tähti on toteutettu Manillassa, Vanhalla viinatehtaalla, ja erityisesti sen pienessä sivuhuoneessa. Tässä tilassa katsojat ovat hyvin lähellä näyttelijöitä, ikään kuin osallisina ja mukana tutkimusasemalla. Eero Erkamon lavastus- ja tilasuunnittelussa näyttämö on yhtä aikaa tutkimusaseman sisä- ja ulkopuoli. Ville Aallon musiikki ja äänisuunnittelu korostavat siirtymiä ulkoa, hyytävistä oloista, sisälle, eristettyyn tilaan. Arvoituksellinen osa tutkimusasemaa on Varasto, jonne on kätkettynä viestejä tieteen historiasta, näin tulkitsen, ja Jon on näiden viestien välittäjä. Valkoinen tähti tarjoaa ajatuksia ja assosiaatioita avaruusmatkailusta astrobiologiaan, tieteen vastuusta ja vapaudesta ilmastonmuutokseen. Teemat tuovat mieleen kaksi Seppo Parkkisen ja Kolmannen Tilan aikaisempaa näytelmää, Legenda pienestä luusta (2018) ja Raumzeit (2023). Minuun Valkoinen tähti teki vielä suuremman vaikutuksen, ehkä siksikin että ahdas tutkimusasema on kuin maapallo pienoiskoossa, keidas ankaran ympäristön keskellä. Maailmankaikkeus on karu, ja siksi on erityisen tärkeää vaalia maapallon herkkää luontoa ja sen tasapainoa.

Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993)

Wolfgang Petersenin ohjaama trilleri Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993) kuuluu niihin elokuviin, joista olen televisiossa nähnyt vain katkelmia mutta jota en ole aiemmin alusta loppuun katsonut. Elokuvassa liikutaan presidentillisessä kehyksessä, kun päähenkilö Frank Horrigan (Clint Eastwood) on vuosien saatossa ollut takaamassa presidenttien turvallisuutta John F. Kennedystä lähtien. Ehkä tämä traumaattinen historia onkin elokuvan kiinnostavimpia piirteitä: Kennedyn puolesta Horrigan ei uhrautunut, mutta nyt hän saa mahdollisuuden kehollaan suojella maan johtajaa... Erikoista kyllä, Hollywoodissa saksalaistaustaiset ohjaajat Wolfgang Petersen ja Roland Emmerich ovat tehneet uuden kotimaansa patrioottisimpia toimintaelokuvia. Petersen ohjasi vuonna 1997 toimintaelokuvan Air Force One, jossa Yhdysvaltain presidentti ei edes tarvitse turvamiehiä vaan itse ratkoo vaikeimmat pulmat.

Trillerin ytimenä on kissa ja hiiri -leikki, kun Horriganin vastapeluriksi osoittautuu Mitch Leary (John Malkovich). Tämän jälkeen näkökulma muuttuu ja katsoja voi seurata tapahtumia molempien kannalta. Leary, tai Booth niin kuin hänet myös tunnetaan, saa entistä enemmän painoarvoa tarinassa, vaikkakin hänen psykologiaansa on lopulta vaikea ymmärtää. Hän esiintyy Yhdysvaltain salaisen palvelun jonkinlaisena uhrina, joka on päätynyt olosuhteiden pakosta salamurhaajaksi, ja nyt janoaa kostoa. Ainakin oma kiinnostukseni lopahti, mitä pidemmälle tarina kulki. Ehkä elokuva olisi saanut voimaa vahvemmasta motivoinnista. Toisaalta presidenttien salamurhiin kiinnittyvä aihe on kiinnostava osa Yhdysvaltain poliittista historiaa, ja tätä salamurhatraditiota Tulilinjalla tietoisesti käsittelee.

Dunkirk (2017)

Christopher Nolanin käsikirjoittama ja ohjaama Dunkirk (2017) on ehdottomasti 2000-luvun kiinnostavimpia sotaelokuvia. En oikeastaan ymmärrä, miten se on jäänyt katsomatta tähän asti. Elokuva kuvaa toisen maailmansodan tunnettua tilannetta, Dunkerquen evakuointia touko-kesäkuun vaihteessa 1940. Ranska oli ajautumassa saksalaisten käsiin, ja romahdus oli lähellä. Saksalaiset marssivat Pariisiin 14. kesäkuuta. Dunkirk alkaa Dunkerquen kaduilta. Tommy (Fionn Whitehead) pakenee saksalaisia ja onnistuu pääsemään rannalle, jossa brittiläiset sotilaat epätoivoisena odottavat evakuointia. Tommyn mukaan lyöttäytyy Gibson (Aneurin Barnard), joka on ranskalainen mutta tekeytyy britiksi päästäkseen pois luhistuvasta kaupungista. Tommy on elokuvan ensimmäinen ja viimeinen henkilöhahmo, vaikkei Dunkirk olekaan erityisen yksilökeskeinen. Mutta elokuva on yksilöiden, aikalaisten tasalla. Minua viehättää erityisesti se tapa, jolla Nolan näyttää menneisyyden tilanteen avoimena, niin kuin se aikanaan olikin: aikalaisilla ei ollut käsitystä siitä, mihin kaikki oikeastaan kehittyy.

Dunkirk etenee maalla, merellä ja ilmassa. Eri tarinalinjat synnyttävät uskottavan kuvan samanaikaisuudesta. Vaikuttavia ovat lentäjien kamppailut evakuoinnin turvaamiseksi, ja viimeistä lentäjää Dunkirk seuraa elokuvan viime hetkille asti. Loppuosa on vapauttava siinä mielessä, että erilliset tarinalinjat lomittuvat ennen pitkää yhteen. Viimeinen lentäjäkin liitää äänettömästi lähemmäs Dunkerquen hiekkarantaa, kunnes hän veivaa pyörät alas ja tekee hätälaskun, vain joutuakseen sotavangiksi, kuten elokuvan lopussa ilmenee.  

Dunkirk päättyy sotilaiden paluuseen, jolloin myös epävarmuus vallitsee. Pidettäisiinkö heitä enemmän luopioina kuin sotasankareina? Dunkirk tavoittaa kesän 1940 ilmapiirin. Saksa oli etenemässä, ja uhan kokemus sai valtaa Britanniassa yhä kouriintuntuvammin. Sotilaiden evakuointi ei näyttäydy vain luovuttamisena vaan taistelun jatkumisena tilanteessa, jossa kamppailun seuraavaa rintamaa oli vaikea arvioida. Se voisi olla myös Kanaalin pohjoisrannalla.

Macbeth Turun kaupunginteatterissa

Turun kaupunginteatterin uusi Macbeth on vangitseva ja väkevä muistutus vallanhimosta mutta myös väkivallan kierteestä, josta on vaikea murtautua ulos. Väkivalta on tarttuvaa ja tartuttavaa, mitä korostaa epätoivoinen käsienpesu esityksen alussa ja lopussa. Kun väkivaltaan suistuu, lika ei ota lähteäkseen. Kari Heiskasen ohjaus toimii hienosti, ja pidin ratkaisusta, joka korosti etu- ja taka-alan välistä jännitettä. Brutaaleimmat väkivallanteot nähdään lavan takaosassa: niitä ei peitellä, mutta ne eivät myöskään saa spektaakkelin pääroolia. Etualalla ovat ihmiset ja heidän tunteensa, unensa ja houreensa. Tässä tulkinnassa Macbeth (Eero Aho) ja hänen puolisonsa (Riitta Salminen) eivät ole päihtyneitä vain vallasta. Kun Lady Macbeth esitellään, hän toipuu humalastaan puupenkillä. Kruunajaiskohtauksessa hän on päisään kuin käki samaan aikaan, kun Macbeth näkee hourteita murhaamastaan miehestä. Huumausaineisiinkin viitataan, kun Macbeth maistelee kärpässientä.

Macbethissä ei ole hyviä eikä pahoja, mutta samaan aikaan kun katsoja kauhistuu murhien kierrettä, hän ei voi olla tuntematta tuskaa siitä sisäisestä kärsimyksestä, jonka keskellä vallan sokaisemat päähenkilöt toimivat. Macbethiä katsoessa tulee mieleeni, että Kari Heiskasen piti aikanaan ohjata Kansallisoopperan uusi Ring. Ehkä ripaus wagneriaanisuutta onkin siinä tavassa, jolla Macbethissa vallan turmelevuutta kuvataan. Noidatkin tuovat mieleen Wagnerin Jumalten tuhon nornat, jotka punovat elämänlankaa. Eero Aho oli todella vakuuttava Macbethin roolissa, ja mielestäni koko enseble onnistui hienosti. Heiskasen ohjauksessa Lady Macbeth tosin tuntuu jollakin tavalla hiipuvan pois tarinasta. Ehkä se on tarkoituskin. Jani Uljaan lavastus- ja Riku Rämän valaistussuunnittelu toimivat niin ikään erinomaisesti.

 

Paljasjalkakreivitär (The Barefoot Contessa, 1954)

Paljasjalkakreivitär (The Barefoot Contessa, 1954) on Joseph L. Mankiewiczin tunnetuimpia elokuvia, ja se on nähty televisiossakin useampia kertoja. Se on samalla Ava Gardnerin uran tähtihetkiä. Paljasjalkakreivitär kuuluu myös siihen Hollywood-elokuvien sarjaan, jotka ammentavat unelmatehtaan maailmasta. Samalla vuosikymmenellä Hollywoodia käsittelivät myös erimerkiksi Billy Wilderin Auringonlaskun katu (Sunset Boulevard, 1950) ja Robert Aldrichin Filmin kulissien takana (The Big Knife, 1955). Erikoista Paljasjalkakreivittäressä on se, että Hollywood on lopulta vain konteksti tai pikemminkin kulissi. Ja, kiinnostavaa edelleen, elokuva toteutettiin Hollywoodin sijasta Cinecittàssa Roomassa, studiossa, joka oli haastamassa Yhdysvaltojen ylivallan. Sittemminhän Mankiewicz ohjasi Roomassa myös spektaakkelinsa Kleopatra (Cleopatra, 1963).

Paljasjalkakreivittären käsikirjoituksellinen yllätys on sen rakenne. Elokuva alkaa italialaisella hautausmaalla, jota sade vihmoo. Katsoja näkee keskellä Humphrey Bogartin, ja tuota pikaa Bogartin ääni alkaa kuulua ääniraidalla. Tunnelma ja kertojaäänen käyttö tuovat mieleen film noirin. Samoin rakenne siinä mielessä, että aloitus ennakoi takautumarakennetta. On ilmeistä, että kaikki alkaa päätepisteestä, paljasjalkakreivittären kuolemasta. Yllätys on lopulta siinä, että kertojaääniä onkin kolme, ja Mankiewicz leikittelee näkökulmilla hieman samaan tapaan kuin Akira Kurosawa Rashomonissa (1950) tai George Cukor Tytöissä (Les Girls, 1957). 

Elokuvan nimi Paljasjalkakreivitär viestii yhteiskunnallisesta jännitteestä. Arvoituksellinen Maria Vargas (Ava Gardner) viihtyy kansan parissa ja heittää mielellään kenkänsä pois, mutta hän ajautuu paitsi Hollywood-elokuvien tähdeksi myös uuden rahan vallan ja vanhan aristokratian ihailun kohteeksi. Elokuvan Eurooppa-kuvaa voi toki tarkastella kriittisesti, mutta ehkä Mankiewicz käsittelee sodanjälkeisen maailman intohimoja. Miljonääri Kirk Edwards (Warren Stevens) on kuin diktaattori, joka antaa lakeijansa puhua puolestaan. Elokuvan hienoimpia käänteitä on, kun tuo lakeija (Edmond O'Brien) vaihtuu yhtäkkiä kertojaksi. Kolmantena kertojana on sodan invalidisoima kreivi Torlato-Favrini (Rossano Brazzi). 

Il boom (1963)

Cesare Zavattinin käsikirjoittama ja Vittorio de Sican ohjaama Il boom (1963) on commedia all'italiana, mutta ei ehkä siinä merkityksessä kuin käsite on yleensä totuttu ymmärtämään. Il boom on satiiri Italian taloudellisesta nousukaudesta ja modernisaatiosta, jota toki monet muutkin elokuvantekijät Michelangelo Antonionista Dino Risiin ovat käsitelleet. Käytän tässä elokuvan alkukielistä nimeä, koska käsittääkseni Il boom on jäänyt vaille ensi-iltaa Suomessa, eikä sitä ole levitetty sen paremmin teattereihin kuin tallenteinakaan. Tämä on sinänsä yllättävää, sillä Il boom on ehdottomasti Vittorio de Sican myöhäistuotannon kiinnostavimpia teoksia.

Tarinan keskiössä on Alberto Sordin tulkitsema Giovanni Alberti, joka elää yhteiskunnallisen rakennemuutoksen keskellä ja on jo pitkään elänyt yli varojensa. Alberti toimii rakennusalalla, jolla luulisi pärjäävän hyvin, sillä uusia lähiöitä syntyy Rooman laitamille kiihtyvää tahtia, mutta Alberti pitää jatkuvasti yllä kulissia ylellisestä elämästä. Hahmo on itse asiassa hyvin traaginen, mutta päärooliin on valittu koomikkona tunnettu Alberto Sordi, joka pystyy samaan aikaan ruumiillistamaan surumielisyyttä ja naurettavuutta. Alberti ajautuu keskusteluihin rouva Bausettin (Elena Nicolai) kanssa. Bausettin aviomies (Ettore Geri) on menettänyt silmänsä, ja vähitellen pariskunta yrittää taivutella Albertia elinsiirtoon, luovuttamaan silmänsä rahaa vastaan. Albertin taloudellinen umpikuja tuntuu ehdottomalta ja lopulta hän antautuu. Hän myy silmän päästään pystyäkseen elämään siinä modernissa utopiassa, jota hän uskottelee perheensä haluavan ja tarvitsevan. Satiiri ei ole helpompia tyylilajeja, mutta mielestäni Vittorio de Sica onnistuu erittäin hyvin. Oman mausteensa tuovat miljööt, roomalaiset lähiöt, jonne tapahtumat pääasiassa sijoittuvat.

Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl, 2024)

Uusi Wallace ja Gromit -elokuva on aina tapaus, varsinkin kun animaation tekeminen on hidasta, eikä täysipainoksia teoksia ole edes lupa kovin usein odottaa. Uutuus Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl, 2024) nähtiin Iso-Britanniassa viime joulupäivänä, ja maailmanlaajuisen ensi-iltansa se sai Netflixissä 3. tammikuuta 2025. Wallacen ja Gromitin uusi seikkailu on pitkä elokuva, mikä on tietysti rohkea ratkaisu siinä mielessä, että parhaimmat tarinat ovat aiemmin olleet ytimekkäitä lyhytelokuvia.

Kosto kynittävänä palaa menestyksen alkulähteille, erityisesti elokuvaan Väärät housut (The Wrong Trousers, 1993), joka tutustutti katsojat rikolliseen pingviiniin, Feathers McGraw'hon. Feathers on vangittuna eläintarhaan, kunnes hän keksii kavalan keinon käyttää Wallacea hyväkseen ja onnistuu pakenemaan, teknologian avulla. Wallace oli esitelty katsojille keksijänä jo ensimmäisessä Wallace ja Gromit -elokuvassa Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out, 1989), joka tunnettiin Suomessa myös nimellä Juustoa puuttuu. Jos ensimmäisessä elokuvassa Wallace rakensi kuuraketin ja Väärissä housuissa mekaaniset housut, uutuuselokuvassa hän valmistaa pihatontturobotin. McGraw onnistuu kirjautumaan robotin sisuksiin ja kaappaamaan sen puolelleen. Eipä aikakaan, kun kokonainen robottien armeija on pahan puolella.

Kosto kynittävänä on nautinnollista katsottavaa, vaikkakin monet sen nautittavimmista piirteistä ovat sellaisia, jotka tulivat esille jo sarjan mestariteoksessa Väärät housut. Tunteet rakentuvat pienien, viitteenomaisten vihjausten kautta todella hyvin. Gromit on vaitelias, mutta on helppo ymmärtää uskollisen koiran mustasukkaisuus, kun tehokas robotti toteuttaa isäntänsä toiveita. Mieleen tulee se tapa, jolla McGraw Väärissä housuissa löi kiilaa isännän ja koiran välille. Eleettömästi rakentuu myös kuva McGraw'n häikäilemättömyydestä. Toisaalta tuntuu, että Kosto kynittävänä olisi vielä parempi, jos se olisi napakampi. Tarinan olisi hyvin voinut tiivistää tuntiin lisäämällä vauhtia ja tiivistämällä kohtauksia.

Vain kuolleen ruumiini yli 2 (Die Hard 2, 1990)

Olen Die Hard -elokuvien suhteen aloittelija, enkä ole koskaan aiemmin kokonaan katsonut sarjan kakkososaa, jonka Renny Harlin ohjasi. Mutta nyt sen aika tuli, 35 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen. Die Hard 2 on suoraviivainen toimintaelokuva, kuten edeltäjänsäkin, ja rakentaa tarinan täydellisesti päähenkilönsä John McClanen (Bruce Willis) ympärille. Mieleen tulevat edellisen vuosikymmenen Vietnam-elokuvat, mutta nyt sissisotaa käydään urbaanissa, teknologisoituneessa ympäristössä. Kakkososan keskiössä on lentokenttä, sen terminaali, takahuoneet ja ilmastointikäytävät, mutta myös kentän liepeiltä löytyvät maastot, joissa McClane jäljittää rikollisryhmää.

Die Hard -sarjan kaksi ensimmäistä osaa valmistuivat Berliinin muurin murtumisen molemmin puolin, vuosina 1988 ja 1990. Jos oikein tulkitsen, kummassakaan elokuvassa toiminnan motiivia ei kytketä kylmän sodan aikaan tai sen päätökseen niin kuin niin monessa muussa toimintaelokuvassa. Kun ykkösosassa epäily länsisaksalaisesta terrorijärjestön operaatiosta osoittautuu tavanomaiseksi ryöstöretkeksi, kakkososassa taustalla on kuvitteellisen Latinalaisen Amerikan valtion diktaattori Esperanzan (Franco Nero) vapautusyritys. Diktaattoria ollaan kuljettamassa Yhdysvaltoihin oikeuden eteen, kun ryhmä rikollisia käynnistää näyttävän pelastusoperaation, jouluaattona. Molemmissa elokuvissa näkemys viranomaisista on melko kriittinen, tai pikemminkin populistinen. Suomalaisia Die Hard 2 puhutteli erikoisilla Finlandia-viittauksillaan. Sibeliusta kuullaan pitkin matkaa musiikkiraidalla, mutta erityisesti elokuvan lopussa. Suomalainen tulkitsee Finlandian raskaat vaskikuorot vaaran merkkeinä, mutta mietin, miten musiikki on yhdysvaltalaiselle kuulijalle avautunut. Finlandia-hymni on sikäläisessä virsikirjassa, joten ehkä musiikki on saanut myös uskonnollisia sävyjä.

Nukkuva tiikeri (The Sleeping Tiger, 1954)

Yhdysvaltalaissyntyinen Joseph Losey aloitti uransa jo kotimaassaan, mutta mainetta hän niitti vasta muutettuaan Eurooppaan 1950-luvulla. Losey kuului niihin elokuvantekijöihin, joiden oli Hollywoodin kommunistijahdin tuloksena jatkettava uraansa muualla. Tuloksena oli Iso-Britanniassa valmistunut film noir -henkinen psykologinen jännityselokuva Nukkuva tiikeri (The Sleeping Tiger, 1954). Ohjaus oli Loseyn, mutta krediiteissä mainitaan Victor Hanbury, joka antoi luvan käyttää nimeään. Loseyn uran kannalta olennaista oli myös yhteistyö näyttelijä Dirk Bogarden kanssa, joka alkoi tästä elokuvasta ja huipentui vuonna 1963 valmistuneeseen Palvelijaan (The Servant, 1963).

Nukkuva tiikeri alkaa Lontoon kadulta. Pikkurikollinen Frank Clemmons (Dirk Bogarde) pysäyttää psykiatri Clive Esmondin (Alexander Knox). Kun Edmondin puoliso Glenda (Alexis Smith) palaa kotiin Pariisista, hän huomaa miehensä ottaneen rikollisen kotiin asumaan. Ammatillinen kunnianhimo on ottanut vallan, ja Esmond uskoo voivansa parantaa rikollisen tutkimalla tämän lapsuuden traumoja. Samaan aikaan Clemmons käyttää isäntäänsä hyväksi niin paljon kuin ehtii. Asetelma tuo jo mieleen Palvelijan siinä mielessä, että siinäkin Bogarden näyttelemä tunkeilija saa vähä vähältä yhä enemmän valtaa. Lopulta Clemmons onnistuu kietomaan Glendan pauloihinsa. Alussa Joseph Loseyn ohjaus tuntuu epävarmalta, mutta tunnelma tiivistyy, mitä pidemmälle tarina kulkee. Clemmonsin yllättävä paraneminen on kylläkin aikamoinen antikliimaksi, sillä tarinan ihmissuhteista olisi saanut vieläkin enemmän irti venyttämällä jännittynyttä asetelmaa. 

Pepe (2024)

Suomalaisen populaarikulttuurin historiaa on viime vuosina kirjoitettu kiitettävästi sekä ääniteoksina (monet biopic-kuunnelmat) että audiovisuaalisesti dokumentti- ja näytelmäelokuvina. Severi Koivusalon käsikirjoittama ja ohjaama Pepe (2024) kertoo nimensä mukaisesti Pepe Willbergin urasta ja persoonasta. Turussa vuonna 1940 syntynyt Willberg on tehnyt pitkän uran muusikkona, laulajana ja säveltäjänä. Koivusalo limittää taitavasti historiallisen otteen nykyhetken tarkasteluun. Elokuva seuraa Willbergiä tässä päivässä, mutta limittää mukaan dokumentaarista aineistoa, muun muassa kaitafilmiotoksia, The Islanders -yhtyeen ajoilta. Samalla elokuva valottaa Willbergin erityislaatua artistina, hänen vaatimattomuuttaan tai tietoista ei-tähteyttään. Ehkä tämä samalla kertoo jotakin olennaista suomalaisesta populaarimusiikista ja kulttuurista, jossa vaatimattomuutta on osattu myös arvostaa. Pidin erityisesti Pepe-elokuvan lopetuksesta: teos huipentuu Musiikkitaloon, jossa Willberg esiintyy yhdessä Saimaa-yhtyeen kanssa. Tällä kadulla -kappaleen aikana nähdään inserttejä ikään kuin muistumina sekä Willbergin urasta että itse Pepe-dokumentin poimimista näkökulmista.

Tie miehen sydämeen (Woman of the Year, 1942)

George Stevensin ohjaama ja Joseph L. Mankiewiczin tuottama Tie miehen sydämeen (Woman of the Year, 1942) oli Katherine Hepburnin ja Spencer Tracyn ensimmäinen yhteinen elokuva. Tästä alkoi yhteistyö, joka johti sellaisiin klassikoihin kuin Aatamin kylkiluu (Adam's Rib, 1949) ja Amor puuttuu peliin (Pat and Mike, 1952). Hepburnin rooli elokuvan syntyhistoriassa oli keskeinen. Hepburnin hyvä ystävä Garson Kanin kirjoitti tarinan luonnoksen, jonka Hepburn vei MGM:n Mankiewiczille. Sopimus syntyi, mutta Kanin lähti sotaan, joten käsikirjoituksen laati lopulta tämän veli Michael Kanin yhdessä Ring Lardner Jr:n kanssa. Hepburn osallistui käsikirjoituksen työstämiseen, luki ja teki ehdotuksia sanavalinnoiksi. Ehkä tämä myös heijastuu lopputuloksessa, sillä Hepburn on todella suvereeni alusta loppuun.

Alkuperäisnimi Woman of the Year kertoo, että fokuksessa on nimenomaan naisen asema, ja Katherine Hepburn edustaa modernia naista, niin kuin useimmissa aiemmissakin elokuvissaan. Sen sijaan suomenkielinen nimi Tie miehen sydämeen tuntuu kääntävän koko elokuvan näkökulman päälaelleen. Kun alkuperäisnimi kohdistaa huomion Katherine Hepburnin tulkitsemaan Tess Hardingiin, suomenkielinen nimi nostaa keskiöön miehen, Spencer Tracyn esittämän Sam Craigin. Tämä ei sinänsä elokuvan tulkintaan vaikuta, mutta on kiinnostavaa, miten suomalaista yleisöä on ohjattu konservatiivisempaan tulkintaan. Toisaalta suomenkielinen nimi viittaa elokuvan lopun keittiökohtaukseen, jossa Tess yrittää laittaa aamupalaa Samille, onnistumatta.

Tie miehen sydämeen on romanttinen komedia, jossa on screwball-aineksia. Se on myös uudelleenavioitumiskomedia. Jo alussa käsikirjoitus rakentaa jännitteen, kun saman lehden toimittajat Tess ja Sam raportoivat Euroopassa käytävästä sodasta, ja lehti päättää, ettei moinen käy. Tess ja Sam ovat sekä kilpailijoita että rakastavaisia. Tess on monitaitoinen ja kansainvälinen: hän osaa sujuvasti saksaa, espanjaa, venäjää, jopa kreikkaa. Pari avioituu, mutta työt tunkeutuvat kotielämään jo hääyönä, kun Tessin kansainväliset tutut marssivat makuuhuoneeseen. George Stevensin ohjauksessa ristiriidat heijastuvat ennen kaikkea aikatauluissa: Tess elää aivan eri tempossa kuin Sam. Tie miehen sydämeen on erinomainen esimerkki siitä tavasta, jolla Hollywood pyrki reagoimaan yleisön mielipiteisiin. Kun alkuperäinen teos oli esitetty koenäytöksessä, yleisö ei pitänyt elokuvan lopetuksesta. Tämän vuoksi tuotantoyhtiö päätti käsikirjoittaa ja kuvata viimeiset 15 minuuttia kokonaan uudelleen. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Sam käy kielitunneilla oppimassa ranskaa ja saksaa oppiakseen niitä taitoja, joita Tessillä on, vaikka hänen pitäisi kirjoittaa nyrkkeilyottelusta. Kun Sam näyttää kadonneen, Tess koettaa auttaa ja menee kirjoittamaan jutun. Uudesta versiosta tämä kaikki poistettiin ja rakennettiin kohtaus, jossa Tess yrittää olla hyvä vaimo ja valmistaa aamiaisen Samille. Kerrotaan, että Hepburn oli todella tyytymätön muutokseen, ja tuotantoyhtiö teki sen kaiken lisäksi sillä aikaa, kun alkuperäiset käsikirjoittajat olivat poissa New Yorkissa. Syystäkin Hepburn oli pettynyt, sillä lopetus muutti koko elokuvan sävyn.

Vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard, 1988)

Die Hard -tuntemukseni on ollut heikko kaikki nämä vuosikymmenet, ja olen katsonut lähinnä katkelmia televisioesityksistä, joita on kyllä riittänyt. Elonet-tietokanta listaa vuosilta 1994–2021 32 esitystä, jotka kaikki ovat olleet MTV3:n ja Subin kanavilla. Olisiko niin, että valtaosa suomalaisista onkin nähnyt tämän katkelmina, sillä mainoksia on ollut kaikissa esityksissä... Die Hard nähtiin aikanaan suomenkielisellä nimellä Vain kuolleen ruumiini yli, ja elokuva on saanut jonkinlaisen kulttiklassikon maineen, ehkä juuri tiheän tv-esittämisen tuloksena. Toki se on elänyt myös VHS- ja DVD-tallenteina ja sittemmin esimerkiksi Disney-palvelun striimauksina.

Die Hardissa on ripaus John McTiernanin edellisen elokuvan Predator (1987) primitiivisyyttä, vaikka nyt ollaankin Los Angelesissa. Newyorkilainen poliisi John McClane (Bruce Willis) on saapunut jouluksi puolisonsa luokse mutta ajautuu yksin puolustamaan pilvenpiirtäjän asukkaita terroristeja vastaan. Tässä taistelussa hän tuntuu melkein taantuvat urbaanin viidakon sissitaistelijaksi, joka viimeiseen asti kamppailee kerrostalon labyrinteissä. Kaksi näkökulmaa jää suoraviivaisessa tarinassa mieleen. Elokuvan roistot ovat taustaltaan länsisaksalaisia, ja vaikka heitä aluksi pidetään terroristeina, he osoittautuvat pikemminkin tavanomaisiksi ryöväreiksi. Elokuva valmistui vuonna 1988, vain vuotta ennen Berliinin muurin murtumista. Aivan kuin toimintaelokuvan asetelmasta olisi tietoisesti poistettu poliittiset konnotaatiot. Toinen mieleen jäävä näkökulma liittyy elokuvan kyyniseen kuvaan viranomaisista. Helikoptereillaan huseeraavat FBI:n asiamiehet tuntuvat käyttäytyvän kuin Vietnamin sodassa, eivätkä Los Angelesin poliisivoimatkaan saa käsikirjoittajalta ja ohjaajalta paljonkaan ymmärrystä. Sympatiat ovat ruohonjuuritasolla, ja lopulta nämä tunteet tiivistyvät McClanen ja paikallisen poliisin Al Powellin (Reginald VelJohnson) suhteessa.

Isä uhmaiässä (The Jackpot, 1950)

Walter Lang (1896–1972) haaveili nuorena taiteilijan urasta ja kokeili myös boheemia elämää Pariisin kirjailija- ja taiteilijapiireissä. Hän palasi kuitenkin pian takaisin Yhdysvaltoihin, elokuva-alalle, jossa hän oli ehtinyt jo työskennellä. 

Ensimmäisen pitkän elokuvansa Lang ohjasi vuonna 1925 ja vakiinnutti sen jälkeen asemansa Hollywoodissa. Hänen uransa ulottui 1960-luvun alkuun, ja hän ehti ohjata 66 pitkää elokuvaa, muun muassa useita menestyneitä musikaaleja, kuten Kuningas ja minä (The King and I, 1956). 

Langin komedia Isä uhmaiässä (The Jackpot, 1950) sai inspiraationsa tosielämän tapahtumasta. Käsikirjoituksen laativat Henry ja Phoebe Ephron The New Yorker -lehdessä vuonna 1949 ilmestyneen artikkelin pohjalta. Artikkelissa kerrottiin Rhode Islandilla asuneen James P. Caffreyn tarina. Caffrey oli osallistunut edellisenä vuonna CBS-kanavan radiovisailuun ja voittanut 24 000 dollarin arvosta erilaista tavaraa. Voitto oli aluksi tuntunut hyvältä mutta johtanut lopulta monenlaisiin vaikeuksiin. Tältä pohjalta Ephornit toteuttivat käsikirjoituksen, josta tuotantoyhtiö 20th Century Fox teki James Stewartin tähteyttä nostattavan hupailun.

Elokuvan suomalainen nimi Isä uhmaiässä ei kovin hyvin vastaa sisältöä. Pikemminkin päähenkilö Bill Lawrencen (James Stewart) perhe ajautuu täydelliseen kaaokseen voiton seurauksena, mutta mistään uhmaiästä ole kyse, paitsi ehkä niiden näkökulmasta, joiden on vaikea ymmärtää perheenisän käytöksen äkillistä muutosta. Radio-ohjelman pääpalkinto tuo kotiin muun muassa 7500 tölkkiä Campbellin tomaattikeittoa, neljännestonnin pakastettua lihaa, hienostuneen sisustussuunnittelijan, greenwichiläistaiteilijan toteuttaman muotokuvan, flyygelin, timanttisormuksen ja useita rannekelloja. Huonoksi onneksi Lawrencelle selviää, että hänen pitäisi maksaa saamistaan tavarapalkinnoista veroa 7000 dollaria, minkä seurauksena hän alkaa epätoivoisesti myymään tavaroitaan. Kapitalistinen vyöry on tuhota perhe-elämän, mutta kuin ihmeen kaupalla tasapaino palaa. Walter Langin ohjaus on parhaimmillaan elokuvan alussa, kun Bill valmistautuu puhelimitse radiovisailuun ja jännitys tiivistyy.