Nykyaika (Modern Times, 1936)

Charles Chaplinin Nykyaika (Modern Times) on elokuvahistorian suuria klassikoita, ja sen kuvat modernisaatiosta ovat nousseet melkein ikoniseen asemaan, vaikka toki ihmistä koneiston osana oli kuvattu kirjallisuudessa ja elokuvassa jo aiemminkin. Nykyajan kuvastossa on paljon tuttua myös Fritz Langin edellisellä vuosikymmenellä valmistuneen Metropoliksen (1927) kanssa. Mutta silti Chaplinin tulkinnassa on imua ja vetovoimaa, varsinkin siinä tavassa, jolla se kuvaa pienen ihmisen melkein mielivaltaista asemaa suurten muutosten kurimuksessa. Tässä suhteessa elokuvan kuuluisa alku on kuvaava. Elokuvan päähenkilö, kulkuri, on saanut työpaikan tehtaassa, ja työelämän hermostuneisuus johtaa hänet lopulta mielisairaalaan. Sieltä vapauduttuaan päähenkilö joutuu vahingossa työelämän muutosta vastustavien mielenosoittajien keulakuvaksi ja päätyy vankilaan. 

Chaplin valmisti Nykyaikaansa useiden vuosien ajan, mutta intensiivisemmin vuodesta 1934 lähtien. Aikakausi oli monenlaisten intohimojen kyllästämä, paitsi poliittisten vastakkainasettelujen takia myös 30-luvun alun talouslaman aiheuttaman kansainvälisen hädän vuoksi. Samaan aikaan teknologia ja teollistuminen tuntui etenevän sellaisin harppauksin, että oli vaikea pysyä perässä. Tämä kosketti myös Chaplinin omaa alaa, elokuvateollisuutta, jossa oli siirrytty ääniteknologian aikakauteen. Nykyajasta piti tulla Chaplinin ensimmäinen puheäänielokuva, ja puhetta elokuvasta löytyykin. Toisaalta Chaplinin vakaumus sen suhteen vahvistui, ettei hänen luomuksensa, kulkuri, koskaan siirtyisi puhe-elokuvan aikaan. Varmaankin tämän takia Nykyaika jäi viimeiseksi elokuvaksi, jossa kulkurihahmo esiintyi. Vaikka kulkurin puhetta ei kuullakaan, hänen laulustaan saadaan nauttia kuuluisassa musiikkijaksossa, jossa päähenkilö laulaa keksityllä kielellä. 

Charles Chaplin oli 1930-luvun alussa niin suuri kansainvälinen tähti, että hänen teoksiaan odotettiin hartaasti. En malttanut olla katsomatta, miten Suomen lehdistö reagoi Nykyaikaan vuonna 1936. Ilta-Sanomien kriitikko Vappu Roos (nimimerkki R—s.) kiinnitti huomiota yleisöön: »Kolmen elokuvateatterin katsomot nyyhkyttävät ja nauravat tällä viikolla Charlie Chaplinin Nykyaikaa esitettäessä. Allekirjoittanut joutui eilen klo viiden näytäntöön, jolloin katsomon valtaosana olivat Chaplinin 'trikeille' täyttä kurkkua nauravat pikkupojat. Pikkupojat nauravat ja aikuiset nauravat, mutta joutuvat samalla ajattelemaan. Ei ole vaikeaa erottaa Chaplinin nyyhkivää ivaa, traagillisuudessaan väliin suorastaan veristä ironiaa, mikä kätkeytyy kaikkeen tuohon riemulliseen hullutteluun.» 

Kriitikko Vappu Roos jatkaa kommentoimalla kiinnostavasti, miten Chaplinin kulttuurinen arvostus oli muuttunut: »Chaplin on merkillinen ilmiö nykyajassa. Vielä jokin vuosi sitten oli tavallista, että nykyajan materialismia ja latteaa koneellisuutta arvostelevat kulttuurikriitikot mainitsivat Chaplinin kaiken nykyaikaisen latteuden kouluesimerkkinä. Kuvaavaa on, että nyt sen sijaan saattaa kuulla yliopiston professorin, kirjailijan, näyttelijän suusta, että Chaplin on suurin tai ainoa valkokankaan todellinen taiteilija. Chaplin on omalaatuinen, rahamiehistä riippumaton filmin itsevaltias, omia teitään kulkeva, jäljittelemätön, mutta samalla yleispätevä. Kuvaavaa muuten on, että elokuvan suurin nimi esittää alemmuudentunteista kärsivää, arkaa ja kompastelevaa miestä. Chaplin on ollut aina maailmanmurjoma, yksinäinen kulkuri, mutta juuri siksi hänellä on oma viisas elämänfilosofiansa, joka tuntee myötätuntoa heikkoja ja sorrettuja kohtaan ja saa lämpimän huumorin helmeilemään karun groteskin ulkokuoren alta.»

Useimmiten Nykyajasta muistetaan alkujakso, joka kuvaa työelämän mekanisoitumista. Tähän kiinnitti huomiota myös Ilta-Sanomien Vappu Roos ja muistelee »kaukonäkijästä ilmestyviä Henry Fordin mukaan naamioituja magnaattikasvoja, 'lounastamiskonetta' ja jättiläismäistä kellonkoneistoa muistuttavia rattaita, jotka nielevät ihmisen». Mutta elokuvassa on paljon muutakin modernin elämän pohdiskelua. Kulkuri tutustuu villiin tyttöön (Paulette Goddard), jonka kanssa hän haaveilee yhteisestä perhe-elämästä. Lähiöelämän utooppinen kuva näytetään katsojalle: isäntä poimii hedelmän suoraan ikkunastaan ja lehmä kulkee oven editse ruiskuttamassa maitoa suoraan kannuun. Vastakuvana on ankea hylätty hökkeli, jossa pariskunta lopulta viettää ensimmäistä yhteiseloaan. Nykyaika on lopulta episodimainen, mutta siinä on selvä kärki tai suunta. Rakastavaiset saavat töitä ravintolasta ja yhteinen elämä näyttää hetken mahdolliselta, kunnes viranomaiset saapuvat paikalle. Viimeisissä kuvissa pariskunta jatkaa matkaansa maantietä pitkin, mutta heille ei selvästikään ole paikkaa siinä modernissa maailmassa, joka on syntynyt.